Rakennusvauhti

Home on otettu mukaan myös taistelussa uuden rakennusbuumin vauhdittamisessa. Torinrannan kortteli kun alkaa aikanaan nousemaan, ja vanha yhteiskoulu menee menojaan, voi sitten vain seurata katseella.

Hometta , hometta sitäkin on sitten vanhoissa rakenteissa löytynyt. Kummasti se aina sikiää kun pitää vanhaa pistää nurin. Olisiko kyseessä "biologinen" ympäristöterrorismi tai muu mielipidemuokkaus toimenpide.

Paikallislehti kertoi että valituksia tuli määräaikaan mennessä 11 kappaletta. Pääasiassa ne tulivat naapuruston taloyhtiöiltä ja kaksi Valkeakosken luontoaktivisteilta. Naapurusto on sitten selvästi huolissaan ilmastointipaketin mahdollisista meluhaitoista. Luontoaktivistit taas painottavat että koulun vanha osa olisi säilytettävä ja muokattava uusiokäyttöön.

Kieltämättä nyt sitten ollaan tonkimassa kaupungin erästä keskeistä paikkaa. Maisemallisestikkin merkittävä kanavamaisema on jotenkin vaarassa jäädä pimentoon. Vai onko ?. Muita näkökohtia on se että kaupungin keskeisiä paikkoja annetaan rakennusfirman omaisuudeksi ja muille ulkopuolisille hyötyjille

Alueeseen liittyy myös oleellisesti tuo torinsauna, joka hiljattain remontoituna seisoo orpona paikallaan - ikäänkuin löysässä hirressä roikkuen. Saunan säilyttäminen on ollut osaltaan myös kansalaisten toiveissa. Mitenkähän sitä aikoo rakennusliike hyödyntää? Toimiiko se rakennusaikaisena tukikohtana ja työkaluvarastona. Sellaiseen suuntaan kulkevat kansalaismielipiteet kylillä.

Torinsauna on koko ajan ollut mukana keskustelussa tuon alueen rakentamisessa. Miten sen sitten mahtanee käydä. Kuinka vahvasti se on ankkuroitu tuohon paikkaan. Mitkä voimat sitten joskus vinssaavat päädyssä seisovan ankkurin ylös ja sauna lipuu hiljalleen menneisyyden löylyttelymuistojen joukkoon.

Mammutti

Muutamia kertoja vuodessa kääntyy auton nokka kohden rajakyliä Pohjois-Karjalassa. Kierrän tasapuolisesti tutustumassa kirkkoihin ja viinitiloihin. Kirkkoja on vielä huomattavasti enemmän oman arvioni mukaan.

Lähellä tien risteystä, jossa Hammaslahteen ja Kiihtelysvaaraan menevä tie, ylittää Joensuun tien, on ollut jo useampia vuosia tsasouna ja sitä ympäröivällä niityllä tepastelee mammutti.Tuota kadonnutta eläintä se ainakin muistuttaa. Hyvin on tehty tuo tilataide.

En ole muutamaan vuoteen tuon tien kautta kulkenut, joten en tiedä vieläkö päivystää tuo mainio otus seuraamassa ohikulkevia kulkijoita. Saattaa olla että se ikääntyy siinä ja hapertuu hiljalleen paikalleen. Vihdoin katoaa kuin aito esikuvansa.

Tsasouna on tehty todella vahvasta hongasta. Jos en väärin muista niin puu olisi tuotu Venäjän Siperiasta. Sinisen tien tsasouna on noussut pitkälti lahjoitusvaroin. Lahjoittajista kertoo rakennuksen vieressä oleva puukiekko ja siihen poltetut nimet. Listalta löytyy yksityisiä, kuin myös yhteisöjä.

Heinämammutin rakentajasta ei minulla ole harmainta aavistusta. Jokuhan tuonkin oivalluksen on keksinyt ja myöskin toteuttanut. Ei se siihen ole itsestään syntynyt. Mutta pieni ristiriita asiassa on. Silloin kun mammutit katosivat maan päältä roudan sisään ei ollut pystyssä ainoatakaan kirkkoa.

Suomessa löydetyistä mammutinluista on niille radiohiilimittauksella saatu ikähaarukka noin 25 000-40 000 (Bp) vuotta. Ihminen on unelmoinut että dna tekniikka olisi avain niiden palauttamiseen takaisin maanpinnalle. Nykynorsua apuna käyttäen oletetaan olevan mahdollisuus sen palauttamiseen ihmisen ihasteltaviksi.

Kukapa tietää vaikka muutaman sadan vuoden päästä tsasounan kupeessa heinämammutti ja aito eläväksi elvytetty otus katselisivat kummissaan toisiaan. No, ei se ennustajan osa helppo ole.

Vanhat kalamajat

Foto: VJ

Valkeakoskilaisista varsin moni on käynyt tuolla Keimiötunturin kupeessa olevalla Walki-Keimiöllä. Silloin hyvään aikaan kun se oli vielä yhtyneläisten aktiivisessa käytössä.

Mihinkä kehitys vie tulevaisuudessa, on vain arvausta ?

Tutuksi tuli silloin kuitenkin nuo Jerisjärven vanhat kalamajat. Oman aikansa luomus yhteisnautinta-alueesta kalastuksen kautta. Nuo Keimiöniemen kalamajat ovat vanhaa pirkkalaisten aluetta, ne on rakennettu vanhojen pirkkalaisten kalamajojen paikalle.

Majojen lisäksi on alueella suolausaittoja ja verkonkuivaustelineitä. Hienoa on se että osa majoista on edelleen Jerisjärven kalastajien käytössä. Kalastusperinne siis siltä osin jatkuu.
Noilla majoillahan vietettiin yleensä ennen pitempikin tovi mm. nuottauksen merkeissä.

Mahtihauki

Aiemmin kerroin noista Särkisalon suurista hauista. Jotkuthan niitä saavat, minä en koskaan ole saanut lähellekkään sellaisia kaloja mistä puhetta olen kuullut. No, tarinat on tarinoita ja kuuluu kalastukseen. Sitten tulevat kalavaleet, tuo kalastuksen suola. Nihin joko uskotaan tai sitten ei.

Silminnäkijäksi itsensä kehunut mies kertoi minulle olleensa paikalla kun koskilaiset pojat tulivat haukensa kanssa Särkisalon laituriin. Toinen istui hauen päällä ja piti sitä veneen pohjalla niskalenkkiotteella. Mukana ei ollut kuulema vehjettä jolla olisi hengen saanut pois. Iso se kala joka tapauksessa oli.

Useita juttuja kalastusaiheisissa lehdissäkin kalasta oli. Minä törmäsin tuohon "haukivainajaan" Vääksyssä. Suomen kalastusmuseossa se oli seinälle asetettu Nils Masterin uistinten ympäröimänä. Uistimet liittyivät ilmeisesti jotenkin tuohon sponsorihommaan, joka poiki sitten pojille pienimuotoista avustusta kalastustoimintaan jatkossa.

Vääksyn kalastusmuseo on ihan mielenkiintoinen paikka. Aivan kanavan vierellä ja sisältää paljon tietoa vanhoista kalastusmenetelmistä. Myöskin uistinvalmistaja Lauri Rapala on saanut museossa arvoisensa huomion. Rapalahan lienee maailmalla tunnetuin suomalainen uistinmerkki.

Ensimmäinen Rapala uistin veistettiin suutarinveitsellä korkista ja päällystettiin tinapaperilla.Nyt se on maailmanlaajuinen konserni, Viro, Kiina ja Yhdysvallat jatkavat suuressa mittakaavassa tuotteen valmistamista. Konserniin kuuluu lisäksi puukkoja valmistava Marttiini ja suksitehdas Peltonen.

Tuo Ari Heleniuksen ja Kari Koljosen hauki painoi 18.8 kiloa. Se oli ilmeisesti suurin 1900 luvun rekisteröity hauki vapavälineillä saatuna. Särkisalo ja myöskin Kustavi ovat olleet kalamiesten suosikkipaikkoja juuri haukikalastuksen osalta.

Vene 55

Viime loppukesästä kun firman ilmoittamat saneeraukset alkoivat saavuttaa huipentumansa, teimme työporukan kanssa perinteisen yhteisen reissun. Kutsuttakoon sitä vaikka siviiliristeilyksi. Vapaus näkyi selvästi jo horisontissa.

Tampereen Näsinselkä on nähnyt monenlaisia aluksia. Vesibusseja ja purjealuksia. Siipiratasaluskin liikennöi joskus Mustanlahden satamasta, Näsinneulan kupeesta.

Sota-aluksia lienee järvellä ollut silloin kun Suomi oli osa Venäjää, keisarillinen Satakunnan laivasto toimi silloin myös Näsinselällä ja osa aluksista oli tykein varustettuja

Pari vuotta sitten järvelle ilmestyi aito uudemmaan ajan sota-alus. Se tuotiin maantiekuljetuksena ja aseet riisuttuna. Siellä se on nyt huvipuiston kohdalla odottamassa asiakkaita.

Aluksen voima tuli esiin kun "el capitano" antoi hetkiseksi hanaa keskellä selkää. Kumean murinan lisäksi lensi vettä pyrynä aluksen peräosasta. Oli se yhtä juhlaa, kesti pain pari minuuttia tosin. Mökkiläisiäkin piti ajatella ja luultavasti polttoaine tankissa kului varsin joutuisasti.

Me pojaat otettiin vähän aurinkoa, ja sitten kun paatti saatiin toppiin keskelle selkää, mulahti muutama urho uimaan. Osa tietysti istui salongissa ja otti kahveen kyytipojaksi konjamiiniä. Tunnelma oli sitten nousuviritteinen. Kajjaanin Heikkikin esitti vahvasti eläytyen Kainuun maakuntalaulun. Kyllä siitä hyvin selvän sai.

Näsinselän ikävin muisto on Tamperelaisilla vuodelta 1929. Silloin noilla meidän risteilyseuduilla kaatui matkustaja-alus Kuru. Syvyyksiin vaipui 138 ihmistä. Se oli tragedia joka pysyy kaupunkilaisten mielessä edelleenkin. Tuolle tapahtumalle on pystytetty myös muistomerkki.

Meidän reissumme jatkui Valkeakoskelle hartaissa herrasmiesmäisissä tunnelmissa. Tappioita ei tullut, ei edes haavottuneita.

Kalapaikat

Kalapaikka on monella tarkoin varjeltu salaisuus. Varsinkin hyvä kalapaikka. Talvisaikaan pilkkimies suuntaa monesti tutuille ja saalista antaneille paikoille. Uskoen että kyllä se taaskin antaa.

Moni laittoi karttoihinsa merkin muistuttamaan oikeaa kohtaa. Navigaattorien avulla vesilläliikkumiseenkin sai tallennettua valmiita reittejä jotka sitten löysivät takuuvarmasti tallennettuun apajapaikkaan.

Lapinmies rakensi avukseen seitapatsaan jolta pyysi kalaonnea ja uhrasi sille pieniä uhrilahjoja taatakseen pyytöonnen.

Samalle paikalle Verkkosaaren karikkoon souteli uskollisesti Leevikin. Aamulla oli vene takuuvarmasti samalla paikalla. Syöttionki toi joskus karikosta komeita ahvenia. Paikka oli siis varma. Samoja paikkoja kolusi sitten myöhemmin innokas kalamies "Mökö-Matti" saalista sai hänkin.

Kuvan hauenpää oli ripustettu puuhun Särkelän rantaan Särkisalossa. Olisikohan kyseessä näytille asettaminen vai jokin muu rituaali. Särkisalo on kuitenkin tunnettua haukiseutua. Sieltä Valkeakoskilaisetkin ovat aika petoja saaneet. Ari Heleniuksen jättihauki oli muutama vuosi sitten täytettynä Vääksyssä kalastusmuseon seinällä. Komea oli sekin kala.

Menneitten aikojen persoona "Perskele Ani" joka Vanajalla souteli kalahommissa löysi aina kunnon kalapaikan. Olkoon siitä seuraava keskustelu.

Soutumies : Kenenpähän mahtaa olla tuo katiska ?

Ananias: Onko kaloja ?

Soutumies: On, kaloja on ja paljon.

Ananias: Kyllä se sitten on oma katiska.

Tuulenpesä

Tuulenpesä Hakalanrannassa.

Aamu aukesi harmaana ja ulkoilmassa lensi lunta yhtenä pyrynä. Sitä on alkanut kertyä ympäristöön huolestuttavalla vauhdilla. Kohta varmaan kaupungin miehet joutuvat lyhentämään kahvituntinsa puolikkaaseen ja rientävät urakoimaan teitä ja katuja auki.

Pakka Pouta oli illalla televisiossa metkan ja huolestuneen oloinen, kertoi että kohta on eteläisessäkin Suomessa oikean talven tuntu. Eihän se nyt näin pitänyt mennä. Eilen juuri laitoin linnunpönttöjä puuhun. Kuka tuossa myräkässä niihin osaa suunnistaa.

Kävelin eilen jäällä erinomaisessa ulkoilmassa. Rantaan tullessa jäin katselemaan rannassa olevaa koivikkoa. Tuulenpesät ovat omasta mielestäni yleistyneet, tai sitten on viime aikoina ollut enemmän aikaa niitä katsella.

Kyseessähän on itseasiassa puuta vaivaava sairaus. Kotipuutarhaa lähteenä käyttäen, voin kertoa että ne ovat Taphina - loissienen aiheuttamia. Sieni estää koivun oksan pituuskasvun ja haaromisen tuloksena syntyy tiheä pesäkasvusto.

Rannassa puuta katsellessa muistin että tapani mukaan olin laittanut kamerankin reppuun. Sieltä sen kaivoin ja otin yksittäisestä pesästä kuvan. Tosiasiassahan niitä saattaa olla koko puu täynnä. Eikä vain yksi puu, päätä kääntämällä niitä näkyi useita samankaltaisia.

Lohdutukseksi voin kertoa että vaikka tauti verottaakin puun voimaa, ei se sitä tapa. Puu voi elää onnellista puun elämää, ja komistaa maisemaa, vielä useita vuosikymmeniä pesien syntymisen jälkeenkin.

Ei vaan ! Ulkona ikunan takana lumisade vain voimistuu. Lintulaudan katolla näyttää olevan jo melkoinen kinos. Ei auta, liikkeelle on lähdettävä, mentävä ulos haistelemaan olisiko jossainpäin kahvia tarjolla.

Piippu

Siellä missä on teollisuutta, on myös piippuja. Piiput näkyvät kauas ja ne myös muokkaavat maisemaa. Itse kutsun Valkeakoskea "Piippukyläksi", syynä siihen on niiden näkyminen paikkakuntaa lähestyessä. Varsinkin vesitietä kulkiessa ne ohjaavat katseen oikeaan suuntaan.

Paperiteollisuuspaikalla nuo piiput ovat symboloineet työtä ja toimeentuloa. Sukupolvi toisensa perään on kulkenut noiden piippujen juureen hakemaan jokapäiväisen leipänsä. Puusta paperiksi on ollut johtava teema pitkälti yli sadan vuoden ajan.

Noissa piipuissa on monta tarinaa. Kertomuksia miehistä jotka ovat niihin kiivenneet tai niitä rakentaneet. Huoltaneet sammuneita lentovaloja tai kiivenneet ylös korjaustöihin. Valkeakoskellakin on muistoja surullisesta tapahtumasta jolloinka piipunkorjaaja on tullut alas piipusta viimeisen kerran. Sisäpuolelle pudoten ja sen jälkeen ei ole enään paljoa tehtävissä.

Joskus sattuu sairauskohtaus ylhäällä, ihminen ei ole enään pystyvä tulemaan turvallisesti alas. Apuun on kutsuttu helikopteri ja tilanne päättyy onnellisesti. Kerrotaan myös vedonlyönneistä jotka ovat saaneet aikaiseksi öistä kiipeilyä.

Piiputkin ovat kehittyneet. Alkuaan niitä tehtiin vanhan perinteisen kaavan mukaan tiilestä muuraamalla. Kerros kerroksen jälkeen työmaa eteni kohti pilviä. Työmaalle oli mentävä aina jalkapelillä. Nyt piippuja tehdään liukuvalulla. Valukelkka etenee hitaasti mutta varmasti ylöspäin.

Piippuja myös tehdään metallista ja valmiista lasikuituelementeistä. Ne sitten nostellaan isoilla nostureilla tai helikopterilla paikoilleen. Sitten vain pultit tukijalustassa kiinni,sekä piippu hiljalleen sauhuamaan.

Piipuista tulee niiden toimiessa myöskin savua. Nyt on niiden puhdistamisessakin tapahtunut kehitystä. On suodattimia ja savukaasupesureita. On erilaista tekniikkaa jolla kiinteitä hiukkasia otetaan talteen. Valkeakoskellakin saattoi takavuosina herätä kesäpäivään jolloinka nurmikot olivat valkoisena. Oli satanut yön aikana "Juuson lunta" eli glaubersuolaa. Siinä lumessa ei suksi luistanut.

Rauhallisen maalaismaiseman ja aktiivisesti toimivan teollisuuspaikkakunnan ero on selvä. Teollistuminen jatkuu edelleen, muuttaen vain muotoaan. Vastapainoksi on tietenkin säilytettävä tuo perinteinen suomalainen maisema, viljelyksineen, sinisine järvineen ja humisevine metsineen. Kumpaakin meillä tarvitaan edelleenkin.

Pääsiäisajelulla

Hämeenlinnan sisäpihaa.

Pääsiäisen juhlistamiseksi lähdimme ajelulle. Mukaan tulivat pojan kaksi tyttöä. Vaikka räntää sateli, olivat he mukana heti innokkaana. Tottakai, sillä kohde oli Hämeenlinnan vanha linna. Ajoaika kesti sinne vain puolituntia, sekin aika oli kahden kysymyksen pituinen, eli : "joko kohta ollaan perillä ? "

Linna on oletettavasti perustettu Birger Jaarlin toimesta tehdyn ristiretken jälkimainingeissa 1200-luvun lopulla. Linna on toiminut vankilanakin aina vuoteen 1972. Sen jälkeen linna restauroitiin ja se on nykyisin esillä historiallisena muistomerkkinä. Vankeja siellä on toki säilytetty keskiajalta asti.

Toisella tytöistä oli vanha digikamera mukana ja sitähän täytyi tietenkin harjoitella vähän väliä. No tietenkin akku ehtyi vajaan 15 minuutin päästä. Sitten siirryttiin minun kameraani, jossa akussa riittää tehoa pitemmäksi aikaa.

Olen käynyt muutaman kerran tuossa linnassa, viime käynnistä on tosin aikaa useampi vuosi. Linnasta on kuitenkin tullut elävä siinäkin muodossa että sieltä on mahdollisuus tilata yksityistilaisuutta varten tiloja, sekä ohjelman ja keskiaikaisen ruokailun merkeissä. Kesäaikahan on varsinaista sesonkia kun matkailijat ovat liikkeellä.

Reilun tunnin kierroksemme linnassa päättyi museokauppaan, jossa tyttöjä kiinnosti sulkakynä ja mustepullo. Ei ostettu, otimme vain muutaman ilmainen esitteen museosta mukaan. Pihalla sitten nuorin tytöistä heitti muutaman kärrinpyörän retken kunniaksi. No, kuraantui siinä ainakin käsineet.

Päsiäisajelu sitten päättyi Valkeakoskella paikalliseen hampurilaispaikkaan. On se hampurilaisen syöminen aika sottaamista, menihän se kuitenkin kun tytöt opastivat oikean menetelmän löytymiseen. Kotona pyyhin viimeiset tomaattisoseet pois viiksistä.

Pietarhovi 1984

Täytyy rehellisesti tunnustaa se, että Kiteeläistä blogi, ja juttu Valamosta, antoi suunnan tälle tarinalle. Eli sekin on osaltaan aikamatka lähimenneisyyteen.

Pietarhoviin kävi meidän reissu aikanaan,mukana olivat emäntä ja kaksi nuorinta poikaa. Oli aurinkoa ja sitä lomatunnelmaa jota vieraassa maassa vain voi olla. Neuvostoliitto oli vielä pystyssä ja Gorbatshov aloitti kansan raitistamisen pari vuotta myöhemmin, ( ei onnistunut) ja glasnostin joka oli osaltaan syynä siihen että Pietari on taas Pietari.

Kävin silloisessa Leningradissa muistaakseni kolme kertaa omalla autolla. Ne matkat olivat kaikkine kiemuroineen seikkailuja. Olginon leirintäalue oli majoituskohteena, kerran teltalla, kaksi kertaa mökissä. Ainoa varsinainen tappio noilta reissuilta oli yöllä narulta kadonneet uimahousut. Vähällä siis selvittiin.

Simputus rajalla ja eri tarkastuspisteissä oli tiedossa etukäteen. Se oli yksi matkojen varmimmista ohjelmanumeroista. Siihen täytyi ennalta asennoitua. Joskus kannettiin autosta takapenkit pihalle, rautapiikkiä työnnettiin ikkunan ja tiivisteen välistä. Varmaa oli että vararengasta pomputeltiin auton vieressä ja kuunneltiin kuuluuko sisältä mitään. Ei kuulunut, viheltelin ja katselin muina miehinä taivaan pilviä.

Vaikka kaksi kertaa pyörähdin itse Leningradissa siten että katselin liikennettä ratin takaa, käytimme mieluimmin taksia. Pietarhoviin menimme yksinkertaisesti siten että taksilla palatsiaukiolle ja kävellen Eremitaasin edustalle, siellä hyvin pitkä jono kantosiipialus Raketaan. Se jono oli todella pitkä. No maassa maan tavalla.

Kokemusta oli sen verran että tiesin jotenkin miten pelata. Lapsia on aina siellä käytetty pelimerkkinä esimerkiksi taksijonossa etuiluun. Nostin 9 vuotiaan pojan aidan yli ja annoin lippujen edestä ruplia matkaan. Poika pääsi jonon keulaan ja sormillaan näytti neljää ja hymyillen sanoi biletti, biletti. Liput saatiin ja ei kun laivaan.

Laiva nousi siivilleen, ja vesi kohisten aukesi Nevansuulta Suomenlahti. Laivassa oli myös kahvio ja sieltä ostimme mehua ja kahvit. vaihtorahana tuli kivikova karamelli jota sai imeskellä koko päivän reissun ajan.

Komea oli tuo Pietarhovi, taisi olla sodan aikana jopa hetken saksalaisten hallussa. Entisöinti oli pitkä prosessi. Kulta kiilsi ja suihkulähteet solisivat. Vettä ja kullattuja patsaita oli runsaasti. Ihmiset kulkivat ja ilma oli lämmin. Pojat olivat myöskin paikasta ihmeissään.

Pojat olivat aina valmiita lähtemään, Venäjälle. Kun kysyin lomareissua varten: "Venäjälle vai Ruotsiin ?" Vastaus oli aina varma, syyksi sanoivat että siellä on erilaista, Ruotsi on kuin Suomea. Niinkuin varmaan onkin. Myöskin nuo Venäjän matkat sai suoritettua edullisemmin, tosin kärsivällisyyttä se joskus vaati. Vanhin poika jäi aina kotiin Suomeen, hän sanoi että sinne ei lähde. Eikä lähtenyt, ei koskaan ole käynyt tuossa maassa.

Paluu Pietarhovista tapahtui samanlaisella aluksella. Pietarissa kävimme syömässä Hotelli Europeiskajassa kristallikruunujen alla. Hotellin edestä löytyi ystävällinen "taksi" joka heitti meidät Olginoon. Olisikohan valuuttana ollut lenkkitossut, en tarkkaan muista. Perille päästiin kuitenkin.

Valkeakoski 1918

Kuva: Tampereen museot

Valkeakosken tehdasyhteisö sai tuta kansalaissodan katkeruuden varsin syvästi. Niin pahasti se uhrimäärältään paikkakuntaa koski. Sodan tuska riipaisi paikkakuntaa molempien osapuolien kohdalta. Punaisen osapuolen kokema kärsimys oli kuitenkin varsin laajaa. Valkeakoski oli tuon käydyn sodan yksi mustimpia paikkakuntia heti Varkauden jälkeen.

Paikallislehti Valkeakosken sanomat julkaisi pääsiäiseksi kaksiosaisen artikkelin paikkakunnan tapahtumista 1918. Ensin kerrottiin valkoisen osapuolen uhreista ja sitten punaisten kokemista laajoista veritöistä. Varsinkin tuo naisten osuus on mieliinpainuva kaikessa karuudessaan. Nuorten tyttöjen teloitukset Hauholla on asia jonka paikkakunta edelleenkin muistaa.

Tuolle Hauholle haudattujen tyttöjen muistopaikallehan ovat Valkeakoskelaiset työväenjärjestöt yhdessä AY-liikkeen kanssa järjestäneet vappuisin muistokäynnin. Koruton ketjuin varustettu hautakivi jonke vieressä on hiljentyminen tapahtunut. Koruton runo,puhe tai kuoron esittämä muistolaulu ovat lippujen kanssa olleet ainoat ohjelmanumerot tuolla paikalla.

Noita teloituksiahan edelsi punaisten naiskomppanian rohkea esiintyminen Alvettulan taisteluissa, he vetivät esimerkillään joukot sillan yli. Ankarien taistelujen jälkeen Hauholla ja Syrjäntakana, jää tuo tyttökomppania vangeiksi. Vappupäivänä 1.5.1918 tytöt ammutaan Hauholla ja haudataan.

Itse muistan kuinka pikkupoikana 1950-luvun puolivälissä käytiin poikien kanssa ns. Paviljonginmäen kupeessa olleella punaisten hautapaikalla. Se oli siellä sivussa ja jäi sitten myöhemmin Tietolan uuden koulun rakennuksen alle. Pikkupoikana haudalla käydessä oli siellä jäljellä vielä merkkejä hautapaikasta. Vainajat piti olla siirretty jo vuonna 1946 kirkkomaahan. Kaikkia ei kuitenkaan onnistuttu löytämään ja koulun rakennusvaiheessa löytyi vielä vuonna 1967 lisää vainajien luita. Lehden mukaan noita jälkeenpäin löytyneitä vainajia olisi ollut 10 - 11.

Jokaisella paikakunnalla on oma historiansa. Valkeakosken elämää nuo 1918 tapahtumat koskettivat hyvin syvältä. On ollut pitkä vaikenemisen jakso. Asioita on kuitenkin paikallisten historiantutkijoiden ja harrastajien toimesta pyritty dokumentoimaan. Se lienee terapiaa jonka avulla on paras siirtää nuo tapahtumat menneisyyden kirjoihin.

Kaipa me suomalaiset olemme oman läksymme oppineet. Kansakunnan jakautuminen ja nouseminen toisiaan vastaan on raskas ja vaikea tie. Se tie on yhtä tuskaa, ja sen muistot kantavat vuosisadan taakse, ainakin sinne.

Talvigrillausta

Aamulla varhain, juuri kun olin saanut hyvän asennon sohvalla, soi puhelin. Poika soitti ja sanoi että ulkona paistelee aurinko. " Ylös ukko" - nyt ei makailla, tuli tiukka komento. Lupasi olla autolla kymmenen minuutin päästä talon edessä. Varustus pilkijakkara ja muu tarvittava. Siis kaksi makkaranpätkää ja sinappia.

Hätäinen varustautuminen ja auto jo pörräsi ulkona. Mukana oli myös Timppa reppuineen, pojan lisäksi. Ei siis muuta kuin menoksi. Kyllä kai aurinkoinen päivä korvaa sitten pääsiäisen munien maalauksen. Onhan se sentään miehekkäämpi vaihtoehto pensselihommille.

Hakalanrantaan auto ja jäälle peräkanaa. Hyvä oli ilma ja nautittavaa oli istua naama päin räkittävää aurinkoa. Kalansaalis ei ollut kehuttava, kukin sai kuitenkin hiukan pussiinsa. Sitä ei sitten enään rannassa harmiteltu sen kummemmin.

Poika kaivoi repusta kertakäyttökrillin. Sellaisen missä on hiilet valmiina alumiinifoliolaatikossa. Ritilä ohuesta rautalangasta ja sytytyspaperi peittona. Sinolilla hiukan kasteltiin niin alkoi ahneesti sytytysliekkiä himoitsemaan. Yksi euro oli paketin hinta tarjouksessa.

Oli ottanut mukaan myös pienen kahvipannun ja siihen vettä. Epäuskoni oli silminpistävä, turhaan kuitenkin, sillä hyvin grillihiilien päällä kiehahti vesi ja vielä perään pari makkaraa mieheen. Ei olisi uskonut että voimaa noista hehkuvista hiilistä irtoaa niin paljon. Lopuksi vettä tuon grillin päälle ja sen sai puristeltua nyrkinkokoiseksi paketiksi. Paketti taskuun ja rannassa olevaan roskakoriin.

Tiedä sitten sitä mitenkä ekologinen vaihtoehto tuo systeemi on. Tilapäisratkaisuna se jäällä kuitenkin toimi. Retkiapuna se siis käy ellei ole mahdollisuuksia parempaan tulentekoon. Jokatapauksessa se grillasi makkarat ja aurinko teki saman minun nenälleni. Punoittaa sillai arveluttavasti, punotus on aikaansaatu ilman rommia. Takulla...

Puupula

Puupula on tämän päivän muotisana. Sen kuulimme taas mainittavan Urisevien iltapäivässäkin muutaman kerran. Just niin, kai siihen sitten on varauduttu Valkeakoskellakin, piiput katoavat kohta hakekasan taakse. Puuta se hakekin on, silputtua sellaista. Siitä tehdään paperia, jotta ihmiset voi lukea sanomalehtiä ja kirjoja. Käyttää sitä paperia vielä joku pyyhkäsyynkin ja nenän niistoon.

Kuinka paljon siinä puupulassa on sitten muuta takana, en tiedä mutta saatan itsekseni arvailla. Ainahan sitä raaka-ainetta pyritään edullisesti saamaan, minä leipää ja paperikeisarit puuta. Murheensa on siis samansuuntaiset. Vai ovatko ?

Osaksi puupulan syytä on kuulemma se että talvet ovat olleet huonot, eivät koneet pääse metsään ja seisovat tyhjänpanttina kalliit vehkeet. Sitähän se on tekniikan kirous. Olisiko apua vanhankansan metsureista. Isot lapikkaat jalkaan ja eteneminen palstalta toiselle olisi hyvinkin ekologista. No, ei se taida sieltä metsästä puun nouto nykyisin onnistua ilman koneita.

Juuri äsken ilmoitettiin että joillakin sahoilla pidetään muutamien viikkojen lomautuksia ja seisokkeja. Se sitten tarkoittaa ettei niiltä sahoilta saada myöskään haketta. Pula senkun lisääntyy. Olisiko nyt niin että "tulpaloa" sammutetaan väärällä kalustolla. Kaipa isot miehet tietävät mitä tekevät.

Rajan takaisesta Karjalastakin on puuta saatu, edullisesti jopa. Putin kun sitten ymmärsi ettei sitäkään tavaraa auta antaa ihan entiseen malliin. Keksivät ne Venäjällä puutullit. Raha se on joka maailmaa pyörittää, niin idässä kuin lännessäkin.

Jotain muuta tuossa jupakassa on taustalla. Uskokaa pois vain. Kemijärvellä lopettivat kannattavan sellutehtaan ja puuta olisi riittänyt. Eivät edes myyneet sitä uudelleen käynnistettäväksi. Operointi tuolla seudulla on sitten herättänyt "rehevän kansanliikkeen" vastavoimaksi. Jopa kunta on "yleisen edun nimissä" valmistautunut pakkolunastamaan tuon alueen rakennuksineen. Sitten vain piiput sauhuamaan.

Valkeakoskellekkin on saatu puuta ainakin Ruotsista ja jopa Baltian maista. Eikö tuossa jokin särähdä korvaan. Paperikone 6 lopetettiin, ja juuri silloin kun tilauksia alkoi urakalla ropisemaan. Kapasiteettia vain ajettiin alas, jollekkin muulle tehtiin tilaa. Kun aikaa hetki kuluu, niin sekin kone sylkee uudelleen kasattuna, hyvänlaatuista tavaraa jossain päin maailmaa. Näin uskon ainakin itsekseni. Aikahan sen sitten näyttää.

Wäinämöisen lähtö

Wäinämöisen lähtö.

Viime joulukuussa, kun vedet olivat edelleen auki, poistui vesibussi Wäinämöinen Valkeakoskelta. Uteliaitten kulkijoiden ihmetellessä nousi tuo alus kumisten pyörien päälle ja suuntasi retkensä kohti uusia seikkailuja.

Osa paikkakunnan historiaa, sekä osa kanavamaisemaa katosi telin päällä surumielisesti keikkuen. Sinne meni alus, joka UPM:n toimintojen tehostamisen kautta, oli hetken ollut yksityisomistuksessa.

Tuo alus poistui paikkakunnalta keulassaan vanha Yhtyneiden Paperitehtaiden tunnus, ympyrän sisällä ollut kuusi. Sekin kyltti on osa sitä historiaa, mitä elettiin ennen aarnikotkakyltin alle siirtymistä.

Lukuisia vierasryhmiä on tuon aluksen kannella kilistellyt maljoja,
ja nauttinut Suomen suvesta. Rantoja ovat raiuttaneet iloisten kuorolaulujen
säkeet ja hyväntuulisten seurueitten puheenporina.

Onhan paikkakunnalla kuitenkin jäljellä hiukan vanhojen alusten historiaa. Höyrylaiva Wellamo saa ansaitun paikkansa kesäisin kanavanvarressa. Sekin suorittaa nykyisin risteilyjä lähivesistöjen eri kohteisiin.

Hakapirtti

Huomena on Hakapirtillä perinteinen "Urisevien iltapäivä." Se on siten hyvin järjestetty että pakko ei ole omalla autolla tulla. Linjabiili kiertää reitin ja noukkii malttamattomana odottavat ukot kyytiin. Ohjelmaakin on luvassa makkaranpaiston ja saunan ohessa.

Hakapirtti on pari vuotta sitten tapahtuneen kaupan kautta nyt Paperiliiton osasto 45:n omaisuutta. Kun UPM luopui hiljalleen oheistoiminnoistaan tuli ammattiosastolle tilaisuus tehdä kauppa. Rakennus on vahvaa hirttä ja sillä on pitkä historia paikkakunnalla. On siis erinomainen asia että se ei mennyt "etelän raharikkaille" vaan se jäi omien paikkakuntalaisten käyttöön.

Osasto luopui kaupan jälkeen toisesta omistamastaan paikasta, Viranmaassa sijainneesta Untolasta. Silläkin paikalla on pitkä historia ammattiosaston omistuksessa. Noin 25 vuotta osaston toimikunnassa istuneena on ollut hyvä näköala siihen kehitykseen mikä on taloudellisesti tapahtunut tuon ammattiosaston taipaleen varrella.

Pakkohan yli sata vuotta vanhalle osastolle on myös omaisuutta kertyä. Järkevä taloudenpito ja jalkojen tiukasti maassapitäminen on edellytys edelleenkin. Uskoisin että nykyiset aktivistit oivaltavat sen että maksavan jäsenistön vähenemine vähentää myös jäsenmaksutuloja. Se omaisuus mitä yli satavuotinen toiminta on kerryttänyt, on myös turvattava tuleviksi vuosiksi.

Monella Urisevalla Ukollakin on vahvat siteet tuohon paikkaan. Osa on osaston jäseniä edelleenkin ja osalle se on tullut hyvinkin tutuksi eri tapahtumien pohjalta. Osalle se on ollut myös urheilutoiminnan kautta läheinen. UPM myös järjesti tiloissa omia kurssejaan ja tapahtumiaan.

Paikalla on myös se etu että sen rantaan ja laituriin pääsee vaikka vesibussilla, toisin kuin Untolan rantaan. Tontille on myös todennäköisesti mahdollisuus rakentaa pieniä lomamökkejä jos tarvetta ilmenee. Sellainen kuva ainakin annettiin kokouksessa jossa lupa kauppaan myönnettiin. Itse olin paikalla kuulemassa.

Myöhemmin sitten on osasto saanut ostaa viereisen Herityn saunan kivenheiton päästä. Se antaa lisämahdollisuuksia alueen käytölle. Urisevat Ukot ovat lisäksi talkoilleet komean viistoriukuaidan tontin ympärille. Joten hyvällä syyllä voivat ukotkin lämmitellä vanhoja luitaan Hakapirtin löylyissä. Näin se on todettava.

Koskikara

Koskikarasta on tullut paikallisten kiinnostuksen kohde. Sen lisäksi että aikoinaan keskustaan rakennettu liikekeskus sai symboolikseen tuon pienen valkorintaisen linnun.Paremmin se sopii piippukylään symbooliksi kuin paljon markkinoitu mansikka.

Siitä on tullut myös ulkoilijoiden mielenkiinnon kohde. Sen toimintojen seuraaminen virtaavan veden varressa on kulkijalle huvia. Se on myös halpaa ilonpitoa.Siinä ei tarvitse kukkaroon kurkkia, lisäksi saa raitista ilmaa.

Sointulasta kaupungille kulkee mainio ulkoilureitti Apian siltojen ja Kirjaslammen kautta. Monena vuonna on kulkijan katse kiinnittynyt pieneen mustaan lintuun, joka jäänreunalta aika ajoin mulauttaa itsensä veteen. Se on tuo koskikara, johonka kulkijat ovat kiintyneet.

Kun kulkiessa pysähtyy sillalle katselemaan Apian maisemaa, melkeinpä takuuvarmasti joku pysähtyy myös ja kyselee : "näkyykö koskikaraa ?" Sitä sitten joskus isommallakin porukalla on silmäilty ja päivitelty sen ajoittaista näkymättömyyttä.

Luontoluuppia lähteenä käyttäen, voin kertoa että tuo pieni lintu, voi sukeltaa jopa seitsemän metrin syvyyteen, etsiessään itselleen ruokaa. Ruokana ovat toukat,äyriäiset ja madot. Koskikaran silmää suojaa veden alla läpinäkyvä luomi joka toimii ikäänkuin uimalasina.

On se metka lintu. Suomessa pesivät koskikarat talvehtivat Venäjällä, ne linnut jotka talvehtivat Suomessa, pesivät Norjassa ja Ruotsissa. Koskikarat ovat uskollisia talvehtimispaikoilleen ja palaavat sinne vuosi vuoden jälkeen.

Myöskin ostoskeskus Koskikarassa on vaikutelma että vakituiset turinaporukat pesiytyvät samoihin pöytiin kahvittelemaan. Oikein "nuukat ryhmät" hakeutuvat pöytään josta on kupit jäänyt korjaamatta. Noiden kuppien nimeksi on sitten jo vakiintunut - "kulissikuppi"nimike.

Elokuvateatteri

Valkeakoski on ollut jo pari vuotta elokuvateatteritoiminnan kohdalta kulttuurikriisissä. Se remontti jonka piti kestää vain muutaman viikon, on kestänyt jo liki pari vuotta. Se ei ole hyvä asia. Ihmiset ovat seuranneet kummeksuen kotikutoista näytelmää. Mielenkiintoisia vivahteita on asia saanut. Kuvioon liittyy tosiasiassa laajempikin ympyrä.

Kotikulma on se työväentalon kupeeseen rakennettu asuinrakennus jonka vaiheista on väännetty mielenkintoista juttua kylän kahvipöydissä. Osa lienee tarua, osa totta. Tuon asian tiimoilta teki myös MOT jokin aika sitten ohjelman.

Kaikki liittyy kaikkeen. Osa henkilökysymyksiin ja politiikkaan. Osa henkilökemioihin ja muuhun takavuosien poliittiseen toimintakulttuuriin. Siis kulttuuriin joka oli voimissaan ennen Berliinin muurin kaatumisen.

Talkoovoimin tuota teatteria saneerataan ja "kuvainnollinen pöly" leijailee piippukylän yllä. Uurastavista talkoolaisista on edelleenkin pulaa ja teatterin avautuminen on "herran huomassa".

Kaikenlisäksi paikallislehti kertoo työmaalla viikonvaihteessa vierailleen varkaita, näiden mukaan oli lähtenyt joukko työkaluja. Se saattaa olla taas yksi lisäkanto kaskessa. Poliisitutkinta on sitten paikallaan tuollakin saralla. Sekin riesa vielä, taas kerran.

Talkootyötä vetävä toiminnanjohtaja kertoo riippuvan talkoolaisista avautuuko teatteri ensi pääsiäiseksi. Raskas on taakka pojilla kannettavana. Elokuvateatterinpitäjä suhtautuu asiaan kai realistisemmin. Hän ei lehden mukaan usko teatterin avautumiseen lähiaikoina, eikä ole mitenkään varautunut asiaan.

Kaikenkaikkiaan kunnianarvoisan työväenyhdistyksen ympärillä on pyörinyt mediamyllerrys. Suurelta osin vain paikallistasolla, mutta kuitenkin. Moni takavuosien aktivisti hämmentyen seuraa tilannetta ja kummeksuu asioitten nykyistä tilaa. Joku reittihän tuosta "kaaoksesta" on ulos löydyttävä.

On totisesti tovereilla, tiukat ja hankalat paikat. Toivoa vain sopii että kevät tuo valonpilkahduksen tuohonkin savottaan.

Pörinää Pärnusta

Tuolla Pärnunmatkalla kiinnittyi huomio taivaalla kieppuvaan lentolaitteeseen. Liitovarjon valjaitten varassa olevalla pilotilla oli potkuri selässään. Ainakin se etäältä siltä vaikutti.

Onhan puitten yläpuolelle varmasti paremmat näköalat kuin katuja tallaavilla olioilla. Linnunsilmin sieltä maailmaa katsellaan.Äänetön ei tuo laite missään mielessä ollut, pörisi se. Lisävarusteeksi moinen pilotti varmaan tarvitsi korvatulpat.

Ihmisellä on aina ollut kaipuu katsella sillä tavalla maailmaa kuin lintu katsoo. Ylväästi, ja muita ylempää. Ikaros poltti siipensä ja moni ilmailun pioneeri katkoi luunsa unelmiaan toteuttaessaan.


Monella meni henki.Uudelleen ja nokka ruvella, on ihminen raivannut tiensä taivaalle.Ilmalaivojen kautta yhä teknisimpiin vehkeisiin.

Mannertenvälisten lentojen jälkeen otti ihmiskunta suunnan kohti muita planeettoja. Kuu oli sopivan matkan päässä. Kaikille ovat tuttuja nuo mustavalkoiset kuvat joissa ihmisolio pomppii hassusti kuun pinnalla. Vieläkin elää sitkeänä joillain epäilys noiden kuvien aitoudesta.Oli asia kuinka oli, kallista hommaa se on. Oli silloin ja on nyt.

Avaruustukikohdissa on ollut henkilöitä useita eripituisia jaksoja. Testausta ja valmistautumista se on johonkin tulevaan operaatioon. Mars planeettako on seuraava etappi. Vuosia se vie kaikkine esivalmisteluineen ja suunnitelmineen. Uteliaisuus vie vääjäämättä kuitenkin ihmiskuntaa eteenpäin.

Menköön syteen tai saveen sanotaan. Sitä samaa uteliaisuutta on hitunen tuossa taivaalla pörräävällä liitovarjolla matkaavassa.

Tere Pärnusta

Tere. Pikavisiitiltä Pärnusta. Räntää sielä sataa niinkuin täälläkin. Kotiintullessa oli maa valkoisena, tosin ei se kovin vahvalta näyttänyt. Katoaa kohta pois moinen kummajainen.

Laiva oli täynnä matkaajia Suomeen päin. Passia ei tarvinnut vilauttaa ja kaikki sujui suhteellisen joustavasti. Tallinnan päässä oli satamarakennus täynnä ulinaa.Automaattiset maihinnousukortin lukulaitteet olivat jotenkin sekaisin. Konstit on siis monet kun jonoja ja ruuhkia keksitään.

Kesämatkailuun verraten, Pärnussa oli suhteellisen rauhallista. Ei ollut uimarannalla uimareita eikä auringonpalvojia. Pari kalastusvenettä lahdella tarkasteli pyydyksiään ja taivaalla kierteli yksinäinen liitovarjo, mies roikkuen valjaissa. Pärinä oli kova, koska seläntakana vispasi moottori epätoivoisesti lisävauhtia vehkeeseen.

Matkalukemiseksi olin ottanut Heikki Turusen Hupelin. 14 sivua ehdin lukemaan, oli niin kovasti muuta kiirutta. Täytyi kaikenaikaa lukea Ravikaartista kellonaikoja. Ei, kyse ei ollut raveista, vaan kyse oli hoitokortista. Hierontaa hartioihin, porekylpyä ja välillä kuumaa parafiinikäärettä niveliin. Kyllä se hyvää teki. Hoitojen väliajat olikin sitten ruoka-aikoja.

Tosiasiassa, aina löytyi parin tunnin paussi päivällä, kaupungilla kävelyyn. Naisväki seilasi edestakaisin putiikeissa hiplaamassa leninkien kangasta. Me miehet istuimme jossain penkinkulmalla katselemassa ohikulkijoita. Ihailla täytyy sitä perinpohjaista asennetta, mikä naisväellä oli noihin putiikkeihin tutustumisessa.

Uimaankin toki päästiin. Vesipuistossa oli vilinää kun tenavat painoivat vesiliukumäessä. Itse meinasin kävellä seiniä päin kun silmälasit olivat pukukaapissa. Puolivahingossa uin seinän alitse ulkoaltaaseen. Lämmintä se vesi alkuun oli, jonkin aikaa,sillä kestihän se että löysi reitin takaisin sisäpuolelle.

On se toisaalta mukavaa päästä käymään noissa Viron kylpylöissä. Autossa istumistahan se tietenkin myös paljolti on. Suomalaiset ja venäläiset näyttävät olevan pääasiallista asiakaskuntaa virolaisten lisäksi. Hintojen nousu on kuitenkin selvästi havaittavissa ja se tulee ajan mittaan kysyntää tasoittamaan.

Avantouintia

Moninaiset ovat kuntalaisten tarpeet. Avantouinnillakin on oma vankkumaton kannattajakuntansa.Se ei liene kustannuksiltaankaan kovin suurta luokkaa kaupungin menoissa.Laiturinpätkä,portaat ja ilmastinlaite joka pitää avannon auki.Tietysti sitten pitää olla huoltotila ja sauna.

Harrastajat kehuvat sitä miten verenkierto paranee ja mieli pysyy virkeänä. Olo on autuas ja unenpäästä saa hyvin kiinni. Niin se varmaan on. Itsellä ei ole kokemusta muuta kuin pakon kautta.

Pari vuotta sitten jää petti ja taituroin itseni kuivalle maalle. Pakkasta pari astetta ja kiireesti kolmisensataa metriä metsikön läpi suoraan kuuman suihkun alle. Onneksi oli sormet vielä sen verran notkeat että sai avaimella ulko-oven auki. Ei tullut edes nuhaa. Terveellistä sen täytyy olla.

Suomalaisten alkuihmisten elinvoimaako se kuvaa että jäinen vesi vetää puoleensa. Jossainpäin järjestetään jopa avantouintikisoja, vieraita tulee ulkomaita myöten. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Yleisölle makkaraa ja kuumaa kahvia. Pipopäiset osallistujat vetelevät jäistä allasta päästä päähän. On siinä etelän vierailla kummeksumista.

Kyllähän suomalaiset ovat monella konstilla karaisseet itseään. Sauna ja pyöriminen Aatamin asussa lumihangessa, on tuttua vanhoista dokumenttifilmeistä. Avantouinnin harrastajilla on kuitenkin tapana mennä avantoon kylmiltään ja sitten vasta saunaan. Se lienee niinpäin kyllä kai turvallisempaakin.

Siinä on pumppu liian kovilla jos ensin otetaan kovat löylyt ja siitä sitten jäiseen veteen. Joku paikka voi leikata kinni. Oikein ja taiten laji on varmaan suhteellisen turvallinen, tuonee myös harrastajalleen jälkitilana autuaan, raukean olon.

Pyörä - apaja

Polkupyörä kanavassa.

Valkeakoski on siitä merkillistä seutua että kalastajan koukkuun voi tarttua vaikka polkupyörä. Siima on oltava luja ja koukun vahva. Varmin pyöräapaja löytyy kanavan yli johtavien, kevyelle liikenteelle tarkoitettujen, siltojen alta.

Siellä ne auringonpaisteella houkuttelevasti välkkyvät. Pelastuslaitos niitä aina keväisin sitten sukeltaa ylös. Osa menee kiertoon uudelleen, osa romuksi. Onhan siinä palomiehillä puuhaa, ehkä menee harjoitusten piikkiin.

Tilanne on jatkunut samanlaisena vuosikausia. Onko joillekkin suurikin riemu niitä veteen paiskoa. Jonkinverran on oltava höyryä korvien välissä, että moinen rituaali tulee normaalisti mieleen. Luulevatko olevansa osallisena teräsmieskisassa.

Polkupyörä on kesäaikaan oivallinen kulkuväline. Peli on syytä lukita kunnolla. Aina on joku pahalainen lukitsematonta pyörää himoitsemassa. Pakettiautoon niitä joku nosteli telineistä, keskellä kirkasta päivää, muutama vuosi sitten. Markkinat siis vetivät, hankintahinta olematon, myyntihinta sitten puhtaana käteen. Kyllähän sellainen elinkeinonharrastus oman aikansa kannattaa. Kannattaa niin, kunnes virkavalta koputtaa pampulla etuoveen.

Nykyisin on polkupyörä jo niin arvokasta tavaraa, että suojaaminen kannattaa. Esimerkiksi tiedän tapauksia että kerrostaloissa niitä raahataan huoneistojen parvekkeille säilytykseen.On siis melkoinen ongelma tullut tuosta mainiosta kulkuvälineestä. Sellaiseksi on maailma mennyt.

Poliisilaitoksen keväthuutokaupan ehdottomia hittituotteita ovat jo vuosikausia olleet polkupyörät. Kummasti niitä aina myyntiin kertyy. Romujen joukossa on aina muutama oikea helmikin. Sieltä voi saada rehellisesti ostamalla nöyrän palvelijan. Tosinhan se hinta minkä siitä ostaja maksaa, menee suoraan valtion pohjattomaan kassaan.

Jatsarit

Lauantaisilla savottapäivillä jäi takaraivoon kuva noista "haitarisaappaista" tai meilläpäin niitä kutsutaan myöskin "jatsareiksi". No komeathan ne saappaat ovat, vahattuina ja puunattuina. Vanhan savotan kaupassa niitä oli hyllyllä pitkä rivi.

Hinta vain oli kovasti suolainen. En huomannut kenenkään niitä silloin ostavan.Itsekkään en edes ajatellut kaivaa lompakkoa taskusta. Olisi ollut taatusti pettymys laskentavaiheessa. Ennen ne olivat jätkälle jokapäiväiset työjalkineet.Ne olivat välttämättömyys.

Saappaat ja lapikkaat, ne kääntövartiset, kipparakärkiset ovat näyttävän näköiset. Niiden valmistaminen oli menneinä vuosina pitkälti käsityötä. Suutari tarvitsi palkkansa ja toimeentulonsa.

Nykyisin nuo ovat kaiketi lähinnä perinnetavaraa. Sopii yhteen perinteisen Koivistolaisen karvalakin kanssa. Lapikkaisiin sitten kiinni itseveistetty suksi, niin on siirrytty jo pitkälti yli 50 vuotta taaksepäin.

Materiaalit ovat vaihtuneet ja kehittyneet. Metsässäkin mylläävät monitoimikoneet. Surauttavat puun poikki,karsivat ja pätkivät. Ukot senkun ilmastoidussa lasikaapissa kuuntelevat sävelradiota ja vetelevät namikoita.

Kukaan ei kurki minkälaiset on ukon jalkineet. Mihinkä tekniikkaa vielä ihmiskunnan johdattaa. Sitten kun tekniikka hallitsee ihmistä, eikä ihminen enään hallitse tekniikkaa. Edessä on ankeat ajat.

Ainoa lohtu olisi silloin istua kiikkustuoliin, vetää lapikkaat jalkaan, ja polkea tahtia radiosta soivalle jätkänhumpalle. Radiokin pitäisi olla vanha putkiradio,omine oikkuineen, omine rahinoineen.

Kiire

Kiire on merkillinen juttu. Kaikkia se joskus vaivaa,aiheesta tai aiheetta. Kun nuorison viikonloppuun liittyy kiire ja mukana on annos nuoruuden riehaa. Se saattaa olla hyvinkin arveluttava yhdistelmä.

Aamukierroksella sunnuntaisessa hiljaisessa kaupungissa katse kiintyi autonrehjuun joka oli ottanut mittaa tukevan pylvään kanssa. Pylväs kesti, auto ei. Poliisit olivat paikalla käyneet ja jättäneet merkiksi sivupeiliin oman tarranauhansa. Avonaisesta takaikkunasta näkyi sisällä olutlaatikko. Ajelulla oli siis ollut tarvikelaukku mukana.

Autossa oli olutbägin lisäksi ollut sisällä 7 nuorta. Aamulehden lähteen mukaan iältään 18 - 20 vuotiaita. Keli oli normaali keli, mutta vauhtia on ollut kaupungin keskustaan liikaa. Kaksi loukkaantunutta oli sairaalaan viety, sinne on onneksi matkaa vain vajaa puoli kilometriä.

Kiire voi joskus loppua yllättäen, kesken ilon ja riehakkaan viikonlopun. Tässäkään tapaksessa ei ollut kuljettaja lehden mukaan humaltunut. Oliko sitten kerran taas niin että seurueelle täytyi näyttää. Antoiko joku vauhtia komennolla "hanaa" ja menoksi.

Kiire ja auto on aina vaarallinen yhdistelmä. Sen asian kun aina muistaisi itse kukin.Tuossa tapauksessa, kun tuossa viiden hengen autossa on kaksi ylimääräistä, ahtaus ei sitten anna kuskillekaan paljon liikkumavaraa.

Urisevat savottapäivillä - osa 2

Näiden savottapäivien runsas ja mielenkintoinen anti oli Ukoillekkin mieliin, vaikka joku sitä vähän arveli että "naistenpäivänä" oli liikkeelle lähdetty. Ukkojen huolto pelasi hyvin sillä mukaan oli varattu purtavaa omastakin takaa. Hernekeitto tuntui kyllä menevän hyvin myös kaupaksi savotan ruokalassa.

"Elämänluukkuhan" oli se savotan henkireikä josta jätkä sai muonansa vastaanotettua. Emäntiä ei kaikissa savotoissa ollut ja siellä sitten kukin järjesti oman muonahuoltonsa miten itse parhaaksi katsoi. Työ oli raskasta ja se vaati sitten myös vahvaa ravintoa. Ei sitä hommaa olisi voinut pitkään tehdä ilman evästä.

Pokasaha, kirves ja justeeri olivat ne perustyökalut. Sitten oli erikseen puiden kuorimiseen tarvittavat välineet. Moottorisaha sitten muutti osaltaan tuon työn luonnetta. Raskaita kantaa olivat entisajan koneet nykyisiin verrattuna. Pääasiassa niitä sitten käytettiin vain puun kaatamiseen, karsimiseen oli toiset välineet.

Reppu oli metsurille myös tärkeä väline. Kantolaite jossa kaikki tarvittava kulki sitten mukana paikasta toiseen. Reppu selässä ja sukset jalassa sitä talvisaikaan kuljettiin monastikkin varsin pitkiä matkoja.

Tällä savotalla oli myös kenttäahjo ja alasin metallintyöstöön. Myöskin käsikäyttöinen pärehöylä oli savotan nurkalla. Ei sitä kolmen miehen ryhmä kovin montaa pärettä irti saanut ennenkuin oli taas huilattava.

Monesti sitä puhutaan metsurien savotoista kovin romanttiseen sävyyn. Totuus lienee kuitenkin se, että työ oli raskasta ja kuluttavaa, monesti myös varsin ankeissa oloissa. Pesumahdollisuudet ja vaateiden pesu ja huolto ei vastaa nykyisiä vaatimuksia. Siinä missä mies joutui koville, joutui yhtä koville suomalainen hevonen. Suomalainen savottaperinne on pitkälti myös suomalaisen työhevosen perinteen kunnioitusta.

Urisevat savottapäivillä - osa 1

Mies ja hevonen.

Aamun valjettua Urisevat Ukot hyppäsivät linja-autoon ja nokka kohden Rautajärveä Pälkäneelle. Savottapäivät ovat perinnetapahtuma jossa esitetään vanhaa metsuriperinnettä ja kämppäelämää keskellä korpea.

Vanhimmat ukot elivät hengessä mukana ja muistelivat omaa nuoruuttaan ja työskentelyään savotoissa. Mielenkiintoa oli myös asian tiimoille lisätty erinäisin työesityksin. Vanhalla savottakämpällä oli koottuna erilaista metsurikalustoa ja vanhaa savottakalustoa. Useallakin nuotiolla oli pannukahvit kiehumassa. Paikalla oli lähelle kymmenen hevosta rekineen ja ajomiehineen.

Koululapsia tuli paikalle myös isoissa ryhmissä ja innokkaasti olivat sitten valmiita justeerin varteen sahaamaan pöllistä pientä kiekkoa. Kiekkoon sai muistoksi polttoraudalla poltetun Vanhan Savotan leiman. Tietysti koululapsia kiinnostivat myös heinätuppoa hamuavat hevoset.

Suoraan luonnon keskellä tapahtuva, nuoremman polven opastus menneeseen aikaan, on asia joka varmaankin antaa paljon heille. Into ja innostus oli silmiinpistävä, varmaa on että jotain heille jäi tapahtumasta mieleen.

Kesätyöpaikka

Tuntsan utelias pöllö 1964

Eilen oli Koskikarassa kuhinaa. Aulassa oli mahdollisuus nuorisolla hakea kesätöihin. Paikkoja oli noin 700. Monenlaista työpaikan etsijää oli matkassa. Siististi puettuja ja sitten persoonallisia. Jollain oli jopa nenärengas ja housujen haaraväli oli polvien alapuolella. Kettinkiä sitten roikkui taskunsuussa kilotolkulla. En tiedä saiko työpaikan vai oliko muuten vaan mukana bileissä.

Kesätyöt ovat nuorille hyvä asia. Oppivat sen, että ei se raha puussa kasva ja jotain sen eteen on tehtävä. Elämä ei ole pelkkää juhlaa, vaan sillä on arkisempikin puoli. Todellisuus on jossain täällä, netin ulkopuolella.

Olin itse 14-15 vuotias ensimmäisessä kesäpaikassa. Työaika oli 6 tuntia. Lotilan puutarhassa sitä kontattiin harventamassa kasvimaallaa ja välillä heiteltiin tyttöjä multapaakuilla. Savisten kasteluputkien siirtely oli raskasta.

Ne olivat metallisia putkia jotka tuntuivat painavan älyttömästi. Kesän kohokohta oli kun porsaat pääsivät karkuun ja niitä juoksi kymmenkunta pitkin peltoja. Jalkapallotreeneistä oli todella ollut apua, sillä kaksi sain napattua kyljelleni heittäytymällä. Alla oli liejuinen pelto.

Ensimmöisellä tililläni ostin rannekellon. Seuraavana kesänä se lakkasi käymästä, oli jäänyt uimareissulla ranteeseen.

Uusi kesä,uudet kujeet. Vuotta vanhempana oli vuorossa yhtiön risukomppania. Käytiin vesurien kanssa siistimässä metsiköitä. Sinä kesänä näin ensimmäiset työkalun aiheuttamat rakot käsissä. Olivat ihan omia. Saatiin hiukan kokemusta pokasahan käytöstäkin.

Aamulla mettäkämpän pihamaalla oli iso tahko jossa teroitettiin kirveet ja vesurit. Jostain kumman syystä sain pyörittää sitä tahkoa aika usein. Mikäs siinä, saman palkan siitä sai.

Sitten hutkahti seuraava kesä voimalaitoksen pannuhuoneella, nuuhkittiin höyryn tuoksua ja nenä noessa käytiin rassaamassa voimalaitoksen nurkkia.

Sitten seuraava kesä vei Lappiin. Metsähallitus otti nuoria poikia ns. Tuntsan savotalle.Nokisavotoiksihan noita kutsuttiin. Venäjältä tulleen suuren tulipalon jälkiraivaukseen ja istuttamaan laikutusmenetelmällä uusia puita paloalueelle.

Tiedä kuinka ovat kasvaneet. Jos luoja suo niin ensikesänä aion ajella paikalle tekemään jälkitarkastusta. Onhan tuosta savotasta jo kulunut kohta 45 vuotta.

Linnoitus

Apian hirsilinna.

Se mikä Savonlinnaan rakennettiin satoja vuosia sitten jykevästä kivestä, On Valkeakoskella korvattu muutama vuosi sitten hirrestä rakentamalla. Savonlinnan jyhkeä kivilinna oli puolustustarkoituksiin rakennettu, meidän oma versio on alusta asti rakennettu lasten leikkipaikaksi.

Apianniemeen rakennettu seikkailupuisto oli leikkimielisten vedonlyöntien kohde. Vetoa lyötiin siitä kauanko se on pystyssä palamatta. Pystyssä se on edelleen ja voi suhteellisen hyvin. Talvista aluettakin valvotaan kameravalvonnan avulla ja tiettävästi on rakennuksen hirretkin käsitelty tulta karttavaksi.

Tulipalo vei aikoinaan Apianvirran toisella puolella olevan uimalan hyppytornin. Samoin puhetta on riittänyt taannoisesta Vallon koulun palosta. Hyppytornin poltto oli sabotaasia, koulu taas paloi kunnan päättäjien luvalla. Tehtävän suoritti palokunnan "sytytysosasto" ja siihen lienee liittyny opetuksellistakin elementtiä. Sopii hyvin koulun polton perusteeksi. Perusteitahan oli tietenkin muitakin.

Tuo linnoitusalue, perinteisestä alkumutinasta huolimatta, on saanut oman paikkansa Valkeakosken maisemassa. Vieressä on hienohiekkainen uimaranta uusittuine huoltotiloineen. Urheilukenttä katettuine katsomoineen. Lisänä on paviljonki ja esiintymislava. Vielä kun riittäisi kunnassa eri tahoilla energiaa erilaisien kesätapahtumien järjestämiseen tuolla alueella. Etäisyys keskusta on vain kilometri.

Viimeinen rulla

Sähköposti rapsahti ja sinne lähetti muuan sukulaismies kuvan paperirullasta. Kuva oli viimeisestä Pk 6:lta tulleesta rullasta Tervasaaresta. Sen jälkeen tuon koneen toiminta loppui.

Miehet ovat hajaantuneet kuka minnekkin. Osa muille osastoille ja osa kortistoon komistamaan lukuja.

Tuo rulla saapui vasta eilen tiensä päähän jossa se jalostetaan lopulliseksi tuotteeksi.

Tuossa kuvassa on kuitenkin jotain paikkakunnan historiaan liittyvää. Valmistuttuaan rulla on vaeltanut varastoinnin kautta jo puoli vuotta. Matka ei ole ollut pitkä. Saman kaupungin sisällä siirtymä on vain kilometrin verran.

Arvailla vain voi, mistä ovat ne puut kaadettu joista haketuksen jälkeen on keitetty kattiloissa massa ja ajettu ulvovien telojen lävitse rullaksi. Pakattu uudelleen rullauksen jälkeen, ja lyöty tarra kylkeen. Kuinka monta ihmistä on tuon yhden rullan synnytyksessä ollut mukana.

Montako ihmistä on rullaa siirrellyt joko trukilla tai kuorma-autolla ?
Massan laatua ja vaaleutta on mitattu laboratoriossa ja tarkastetu
paperin vetolujuutta, sekä mitattu paperista roskien määrää. Kaikki laadun varmistamiseksi.

Vomalaitokselta on syötetty sähköä ja höyryä prosessin eri vaiheisiin.
Tekeminen vaatii energiaa. Konttorissa ihminen piirtää numeroita sarakkeisiin ja tutkii tilauslistoja. Niin sellaista se on prosessi suorittavassa portaassa. Yhteistyöllä se tulos sitten saavutetaan.

Amerikassa mummo kääntää kylkeä tekarit vesilasissa ja odottaa aamupostin rapsahtamista laatikkoon. Tärkeintä on tietenkin osakekurssien seuranta. Paljonkohan on taas satanut laariin yön aikana? Silloin kun mummo nukkuu, niin toisella puolen maapalloa koneet jauhavat 24 tuntia vuorokaudessa.

Jossain pohjan perillä ihmiset sulkevat portin perässään ja katsovat kummeksuen neonvaloja. Stora-Enso tai UPM. Ennen ne loivat uskoa tulevaisuuteen. Niin, - mitä ne nyt luovat.

Kesän kaiho

Vesibalettia.

Juuri nyt kun ikkunan takana satelee lunta ja ilmat ovat pakastuneet. Luulisi ihmisen olevan tyytyväinen kun loskakelien jälkeen on kunnon talvi tulossa. Hihtäjät saavat vihdoinkin kunnollisen pohjan suksiensa alle. Pieni pakkanen punaa poskipäät ja ainakin viikko pitäisi olla talvi Pirkanmaallakin. Torstaiksi on luvattu myräkkää ja tuulista säätä. Yöpakkasiakin noin 10 asteen pintaan.

On kuitenkin hyvin mahdollista että tuo kunnon talvijakso jää lyhyehköksi. Parin kuukauden päästä ovat normaalisti innokkaimmat jo lykkimässä veneitään veteen. Vapun aikoihin alkaa yleensä Sointulan ukkojenkin "rantaparlamentti" toimia täysitehoisesti. Kalavaleet kasvavat ja ilmassa on venetervan tuoksu. Ne joilla puuvene on,sen saavat aikaan. Millekkäs se muovivene haisee, korkeintaan vahatulle.

Valon lisääntyminen saa luonnon heräämään ja vaikutusta sillä on myöskin moneen ihmiseen. Patterit saavat ikäänkuin uutta virtaa. Yhtyneiden Urisevien Ukkojen tekemät linnunpöntöt ovat olleet haluttua tavaraa. Niitä ihmiset ripustelevat nyt jo puihin odottamaan lintujen pesänrakennusvietin heräämistä eloon. Luonnolla on oma rytminsä, joskus se vaikuttaa menevän sekaisin.

Rantaparlamentti seuraa hyvin tarkkaan kunkin kalasaaliita. Innokkaimmat pitävät kirjaa jokaisesta saamastaan sintistä ja lahnanlapusta. Katiskat joutanevat heti veteen rantojen auetessa. Vesien auetessa alkaa saarimökkiläisillekin taas touhun aika. Veneellä viedään tarvikkeita ja monella kesä alkaa jäiden murjoman laiturin korjauksella. Ihannehan on se kun jäät sulavat paikalleen. Tuulen ja irtoavien jäälauttojen voima on uskomaton. Sisävesissä se ei ole niin merkittävä, mutta virtaavissa joissa on usein monta ongelmaa.

Kesän kaihon täyttymys on se, kun koivu saa lehden ja avoin järvenselkä kulkijansa. Ilma on täynnä lintujen laulua ja leppoisassa tuulessa on kesän tuoksu.

Positiivinen ilmiö

Aiemmin tuolla pärräsin tuosta liiton korvauksen hakukaavakkeen toimimattomuudesta. Olin siis oikeassa koska aamupäivällä pirahti puhelin ja kassasta soitti ystävällinen naishenkilö ja valitteli tapahtunutta. Hän myös opasti miten pääsen tuon ongelmakohdan ohittamaan.

Kyseessä oli ongelma Sampopankin operoimassa kaavakkeessa. Tilanne on selvitetty nyt sitten Paperilliton sivullakin ja asia korjaantuu kun aikaa kuluu tarpeeksi. Siis aika parantanee haavat, tai sitten se on uudestaan esillä seuraavana karkausvuonna.

Positiivinen asia oli tuo että kassan puolesta aktiivisesti alettiin asiaa hoitamaan ja informoimaan. Kaupungilla kun on kuullut niin monenlaisia juttuja eri kassojen pyrokratiasta ja taipumattomuudesta eri asioissa. Bumerangia on tullut takaisin erilaisista, mitä ihmeellisimmistä syistä. Lähtökohtanahan kuitenkin pitää olla asiakaspalvelu. Tietysti on niin että sääntöjä ja lakia on noudatettava.

Eri virkailijoiden, ei pelkästään kassojen, on otettava huomioon sekin mahdollisuus että asiakaskin saattaa joskus olla oikeassa. Sellainen on aivan mahdollista. Erehtyväisiähän me kaikki olemme.

Tsaarin perintö

Naapurimme Venäjä on käynyt presidentin vaalit. Vaurastuva valtio on näkyvästi jälleen esillä erilaisissa medioissa. Länsimaat pohtivat mitenkä tuon suuren valtion demokratisointi kehittyy. Liki Tsaarin asemaan kohonnut Putin sai seuraajan jonka hän itse on paikalle parhaimmaksi nähnyt. Kansa hyväksyi tuon näkökohdan ja tulos oli numeroiden valossa selvä.

Venäjä on meille suomalaisille aina ollut merkittävä naapuri. Pitkä yhteinen raja ja sen ylitse tapahtuvalla kanssakäymisellä on pitkät perinteet. Joskus hyvässä, joskus pahassa. Naapurisopu ei aina ole ollut kaikkein parhaimpia. Siksi onkin ymmärrettävää tuo kinnostus Venäjän kehitykseen mikä suomalaisella medialla on.

Suomalaisia viime aikoina ja vuosina on puhuttanut kauttakulkuliikenne Venäjälle ja sen aiheuttamat ongelmat. Valtavat rekat vievät kiiltelevää uutta autokantaa meidän teitämme pitkin naapurimaan ostovoimaisille asiakkaille. Niitä tuntuu jatkuvasti tulevan lisää.

Toisaalta läheinen raja ja elintason nousu venäjällä on saanut myös matkailun kasvamaan lisääntyvässä määrin tännekkin päin. Kylpylät ja lomamökit saavat uuttaa käyttäjäkuntaa. Se on kieltämättä herättänyt myös kielteisiä kannanottoja. Valtaavatko ne nyt maan pala palalta ? Näinkö meidän maamme hiljalleen joutuu vieraisiin käsiin? Kysymyksiä joita yhä useimmin kuulee.

Putin sai sen mihinkä tähtäsi. Dmitri Medvedevin linja tuskin oleellisesti poikkeaa jo totutusta. Putinin hahmo siellä taustalla tulee vielä pitkään vaikuttamaan. Ei siis liene oletettavissa äkillisiä suunnanmuutoksia. Venäjä on kuitenkin aina jonkinasteinen arvoitus. Arviointi on aina sen suhteen suoritettava varauksellisesti.

Keskivertokansalainen kuitenkin sielläkin halunnee elää rauhallista turvallista elämää. Pöydässä pitää olla riittävästi ruokaa ja lapsilla mahdollisuus käydä koulua ilman turvamiehiä. Alue on kuitenkin laaja. Pietarin ja Moskovan keskittymien jälkeen alkaa Uralin takainen laaja itä. Se on aivan oma maailmansa verrattuna esimerkiksi eurooppalaistuneeseen Pietarin alueeseen.

Dolphin

Menimme pojan kanssa taas aamusella pilkille. Ahvenia olisi tullut mukavaan tahtiin,mutta oli pirullisen kylmä tuuli. Yritettiin hakeutua saaren suojaan, mutta kylmä oli silti. Liekö vaatetus ollut jotenkin vajavainen. Kahvit ja leivät syötiin rannassa auton luona.

Päätettiin kiepata Viidennumeron sillan kautta katsomaan onko siellä pilkkimiehiä. Yksi uhkarohkea oli sillan pielessä. Sulan reunaan oli matkaa noin 20 metriä, reppunsa oli kai sitten merkiksi jättänyt sadan metrin päähän rannan tuntumaan. Toivotaan ettei tule uutta uutista paikallislehteen.

Ai niin toi otsake, ei taida olla sopiva kalastusjuttuun. Delfiini kun ei sitten kuitenkaan ole kala koska eläviä poikasia se synnyttää. Otsake siksi että kalasta tultua hain arkistosta sopivaa kuvaa asian piristeeksi.

Ensimmäisenä tuli kuitenkin rantaan ajautunut delfiini johonka 1992 törmäsin Kos-saarella rantoja kierrellessä. Eläin on upea ja ihmisystävällinen. Siksi sen kuolleena löytyminen on aina surullista.

Delfiini on kreikkalaisillekkin jotenkin pyhä eläin. Nuorena miehenä kävin katsomassa elokuvan - Poika delfiinin selässä - sen musiikki sitten jäi mieleen moniksi vuosiksi. Olisiko se syynä näin talvella vaivaavaan Kreikan kaipuuseen.

Noiden delfiinien kohtaloksi kai usein jää joutuminen johonkin verkkooon tai leikkisyydessään se joutuu laivanpotkurin silpomaksi. Kaksi sellaista tapausta olen nähnyt.Toinen oli Bulgarian Nessebarin satamassa ja tämä toinen Kos-saarella kreikassa.

Antiikin Kreikassa delfiini oli arvostettu eläin, sillä se liittyy oleellisesti Apollon myyttiin. Myytin mukaan Apollon ratsasti delfiinin selässsä Delfoihin, johon sittemmin perustettiin hänen pyhäkkönsä. Delfiini esiintyy myös useissa seinämaalauksissa ja astioihin kuvattuna.

Ne ovat myös eräitä luomakunnan älykkäimpiä eläimiä ja pystyvät itsenäisesti ratkomaan yksinkertaisia tehtäviä. Niitä onkin sitten ihminen omassa viisaudessaan valjastanut viihdetarjonnan palvelukseen. Hyppimään renkaiden läpi ja pallon pompotukseen.

Eiköhän se delfiininkin oikea elementti ole vapaana kulkeminen merissä ilman ihmisen ylenmääräistä ohjailua.

Kurjistumisteoria

Alan hiukan uskomaan tuohonkin teoriaan. Törmäsin siihen juuri tänä aamuna. Se aiheutti reaktion jossa alkoi näppäimistö paukkua kirvelevää tekstiä "Liiton suuntaan." Kiehuminen alkoi siten että kun kuu vaihtuu olen aina tehnyt tuon korvausanomuksen liittoon netin kautta. Hyvin se on tähän asti toiminut ja tilille on kilahtanut säännöllisesti kuin "Manulle illallinen."

Aivan oikeaoppisesti tunnuksilla nytkin kaavake aukesi ja kliksuttelin ruutuihin ruksit. Ennen on enterin napauksen jälkeen tullut ilmoitus: "Anomuksesi on vastaanotettu, voit tulostaa siitä kopion itsellesi." Niin se pitäisi nyky-yhteiskunnan tietotekniikan toimia.

Pitäisi ja pitäisi. Yleisemmin se kaatuu tunarointiin. Jonkun tunarointiin, nyt se en ollut minä. Ähäkutti...

Aina kun yritin anomusta toimittaa eteenpäin, tuli tyly ilmoitus. Et ole täyttänyt ilmoitusta koko kalenteri - kuukaudelta. Vai niin ajattelin, ja kävin kaavaketta läpi epätoivoisesti. Ruksi oli säännöllinen ja jokaisessa ruudussa niinkuin pitääkin. Mikä nyt mättää mietin, ja alkoi höyry kohoamaan hiusrajasta.

Ehkä kahden liittokokouksen ja 25 vuoden aktiivinen osallistuminen ay- toimintaan sitten auttoi pääsemään jyvälle mikä asiassa oli vinossa. Kaavakkeessa oli vain kuulle merkattu 28 päivää ja ei se compuutteri nyt niin tyhmä ole ettei tietäisi niitä karkausvuonna olevan 29.

Hiukan höyryn laskeuduttua aloin paukuttaa liiton sivuille mielipidettä, joka parhaimmassa tapauksessa aiheuttaa jollekkin henkilölle siellä äkäisen kutsun "ylitöihin" korjaamaan ilmennyttä virhettä.

Helpotushan se sitten liitossakin on kun ei kiukkuiset puhelut täytä linjaa heti maanantai aamusta alkaen. No - saahan siellä piuhan pois seinästä. Mutta mukavaa olisi nyt olla siellä kärpäsenä katossa ja katsoa kellä on ruusunpunaisimmat posket. Onhan se kuitenkin oletettavasti taas tulossa vakioselitys. Se oli tietokonevirhe. Joopa joo...

Sen kaavakkeen on kuitenkin työstänyt ihminen ja unohtanut yksnkertaisesti tarkastaa kalenterista helmikuun päivien määrän. MOT