Täytyy rehellisesti tunnustaa se, että Kiteeläistä blogi, ja juttu Valamosta, antoi suunnan tälle tarinalle. Eli sekin on osaltaan aikamatka lähimenneisyyteen.
Pietarhoviin kävi meidän reissu aikanaan,mukana olivat emäntä ja kaksi nuorinta poikaa. Oli aurinkoa ja sitä lomatunnelmaa jota vieraassa maassa vain voi olla. Neuvostoliitto oli vielä pystyssä ja Gorbatshov aloitti kansan raitistamisen pari vuotta myöhemmin, ( ei onnistunut) ja glasnostin joka oli osaltaan syynä siihen että Pietari on taas Pietari.
Kävin silloisessa Leningradissa muistaakseni kolme kertaa omalla autolla. Ne matkat olivat kaikkine kiemuroineen seikkailuja. Olginon leirintäalue oli majoituskohteena, kerran teltalla, kaksi kertaa mökissä. Ainoa varsinainen tappio noilta reissuilta oli yöllä narulta kadonneet uimahousut. Vähällä siis selvittiin.
Simputus rajalla ja eri tarkastuspisteissä oli tiedossa etukäteen. Se oli yksi matkojen varmimmista ohjelmanumeroista. Siihen täytyi ennalta asennoitua. Joskus kannettiin autosta takapenkit pihalle, rautapiikkiä työnnettiin ikkunan ja tiivisteen välistä. Varmaa oli että vararengasta pomputeltiin auton vieressä ja kuunneltiin kuuluuko sisältä mitään. Ei kuulunut, viheltelin ja katselin muina miehinä taivaan pilviä.
Vaikka kaksi kertaa pyörähdin itse Leningradissa siten että katselin liikennettä ratin takaa, käytimme mieluimmin taksia. Pietarhoviin menimme yksinkertaisesti siten että taksilla palatsiaukiolle ja kävellen Eremitaasin edustalle, siellä hyvin pitkä jono kantosiipialus Raketaan. Se jono oli todella pitkä. No maassa maan tavalla.
Kokemusta oli sen verran että tiesin jotenkin miten pelata. Lapsia on aina siellä käytetty pelimerkkinä esimerkiksi taksijonossa etuiluun. Nostin 9 vuotiaan pojan aidan yli ja annoin lippujen edestä ruplia matkaan. Poika pääsi jonon keulaan ja sormillaan näytti neljää ja hymyillen sanoi biletti, biletti. Liput saatiin ja ei kun laivaan.
Laiva nousi siivilleen, ja vesi kohisten aukesi Nevansuulta Suomenlahti. Laivassa oli myös kahvio ja sieltä ostimme mehua ja kahvit. vaihtorahana tuli kivikova karamelli jota sai imeskellä koko päivän reissun ajan.
Komea oli tuo Pietarhovi, taisi olla sodan aikana jopa hetken saksalaisten hallussa. Entisöinti oli pitkä prosessi. Kulta kiilsi ja suihkulähteet solisivat. Vettä ja kullattuja patsaita oli runsaasti. Ihmiset kulkivat ja ilma oli lämmin. Pojat olivat myöskin paikasta ihmeissään.
Pojat olivat aina valmiita lähtemään, Venäjälle. Kun kysyin lomareissua varten: "Venäjälle vai Ruotsiin ?" Vastaus oli aina varma, syyksi sanoivat että siellä on erilaista, Ruotsi on kuin Suomea. Niinkuin varmaan onkin. Myöskin nuo Venäjän matkat sai suoritettua edullisemmin, tosin kärsivällisyyttä se joskus vaati. Vanhin poika jäi aina kotiin Suomeen, hän sanoi että sinne ei lähde. Eikä lähtenyt, ei koskaan ole käynyt tuossa maassa.
Paluu Pietarhovista tapahtui samanlaisella aluksella. Pietarissa kävimme syömässä Hotelli Europeiskajassa kristallikruunujen alla. Hotellin edestä löytyi ystävällinen "taksi" joka heitti meidät Olginoon. Olisikohan valuuttana ollut lenkkitossut, en tarkkaan muista. Perille päästiin kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti