Rakennusvauhti

Home on otettu mukaan myös taistelussa uuden rakennusbuumin vauhdittamisessa. Torinrannan kortteli kun alkaa aikanaan nousemaan, ja vanha yhteiskoulu menee menojaan, voi sitten vain seurata katseella.

Hometta , hometta sitäkin on sitten vanhoissa rakenteissa löytynyt. Kummasti se aina sikiää kun pitää vanhaa pistää nurin. Olisiko kyseessä "biologinen" ympäristöterrorismi tai muu mielipidemuokkaus toimenpide.

Paikallislehti kertoi että valituksia tuli määräaikaan mennessä 11 kappaletta. Pääasiassa ne tulivat naapuruston taloyhtiöiltä ja kaksi Valkeakosken luontoaktivisteilta. Naapurusto on sitten selvästi huolissaan ilmastointipaketin mahdollisista meluhaitoista. Luontoaktivistit taas painottavat että koulun vanha osa olisi säilytettävä ja muokattava uusiokäyttöön.

Kieltämättä nyt sitten ollaan tonkimassa kaupungin erästä keskeistä paikkaa. Maisemallisestikkin merkittävä kanavamaisema on jotenkin vaarassa jäädä pimentoon. Vai onko ?. Muita näkökohtia on se että kaupungin keskeisiä paikkoja annetaan rakennusfirman omaisuudeksi ja muille ulkopuolisille hyötyjille

Alueeseen liittyy myös oleellisesti tuo torinsauna, joka hiljattain remontoituna seisoo orpona paikallaan - ikäänkuin löysässä hirressä roikkuen. Saunan säilyttäminen on ollut osaltaan myös kansalaisten toiveissa. Mitenkähän sitä aikoo rakennusliike hyödyntää? Toimiiko se rakennusaikaisena tukikohtana ja työkaluvarastona. Sellaiseen suuntaan kulkevat kansalaismielipiteet kylillä.

Torinsauna on koko ajan ollut mukana keskustelussa tuon alueen rakentamisessa. Miten sen sitten mahtanee käydä. Kuinka vahvasti se on ankkuroitu tuohon paikkaan. Mitkä voimat sitten joskus vinssaavat päädyssä seisovan ankkurin ylös ja sauna lipuu hiljalleen menneisyyden löylyttelymuistojen joukkoon.

Mammutti

Muutamia kertoja vuodessa kääntyy auton nokka kohden rajakyliä Pohjois-Karjalassa. Kierrän tasapuolisesti tutustumassa kirkkoihin ja viinitiloihin. Kirkkoja on vielä huomattavasti enemmän oman arvioni mukaan.

Lähellä tien risteystä, jossa Hammaslahteen ja Kiihtelysvaaraan menevä tie, ylittää Joensuun tien, on ollut jo useampia vuosia tsasouna ja sitä ympäröivällä niityllä tepastelee mammutti.Tuota kadonnutta eläintä se ainakin muistuttaa. Hyvin on tehty tuo tilataide.

En ole muutamaan vuoteen tuon tien kautta kulkenut, joten en tiedä vieläkö päivystää tuo mainio otus seuraamassa ohikulkevia kulkijoita. Saattaa olla että se ikääntyy siinä ja hapertuu hiljalleen paikalleen. Vihdoin katoaa kuin aito esikuvansa.

Tsasouna on tehty todella vahvasta hongasta. Jos en väärin muista niin puu olisi tuotu Venäjän Siperiasta. Sinisen tien tsasouna on noussut pitkälti lahjoitusvaroin. Lahjoittajista kertoo rakennuksen vieressä oleva puukiekko ja siihen poltetut nimet. Listalta löytyy yksityisiä, kuin myös yhteisöjä.

Heinämammutin rakentajasta ei minulla ole harmainta aavistusta. Jokuhan tuonkin oivalluksen on keksinyt ja myöskin toteuttanut. Ei se siihen ole itsestään syntynyt. Mutta pieni ristiriita asiassa on. Silloin kun mammutit katosivat maan päältä roudan sisään ei ollut pystyssä ainoatakaan kirkkoa.

Suomessa löydetyistä mammutinluista on niille radiohiilimittauksella saatu ikähaarukka noin 25 000-40 000 (Bp) vuotta. Ihminen on unelmoinut että dna tekniikka olisi avain niiden palauttamiseen takaisin maanpinnalle. Nykynorsua apuna käyttäen oletetaan olevan mahdollisuus sen palauttamiseen ihmisen ihasteltaviksi.

Kukapa tietää vaikka muutaman sadan vuoden päästä tsasounan kupeessa heinämammutti ja aito eläväksi elvytetty otus katselisivat kummissaan toisiaan. No, ei se ennustajan osa helppo ole.

Vanhat kalamajat

Foto: VJ

Valkeakoskilaisista varsin moni on käynyt tuolla Keimiötunturin kupeessa olevalla Walki-Keimiöllä. Silloin hyvään aikaan kun se oli vielä yhtyneläisten aktiivisessa käytössä.

Mihinkä kehitys vie tulevaisuudessa, on vain arvausta ?

Tutuksi tuli silloin kuitenkin nuo Jerisjärven vanhat kalamajat. Oman aikansa luomus yhteisnautinta-alueesta kalastuksen kautta. Nuo Keimiöniemen kalamajat ovat vanhaa pirkkalaisten aluetta, ne on rakennettu vanhojen pirkkalaisten kalamajojen paikalle.

Majojen lisäksi on alueella suolausaittoja ja verkonkuivaustelineitä. Hienoa on se että osa majoista on edelleen Jerisjärven kalastajien käytössä. Kalastusperinne siis siltä osin jatkuu.
Noilla majoillahan vietettiin yleensä ennen pitempikin tovi mm. nuottauksen merkeissä.

Mahtihauki

Aiemmin kerroin noista Särkisalon suurista hauista. Jotkuthan niitä saavat, minä en koskaan ole saanut lähellekkään sellaisia kaloja mistä puhetta olen kuullut. No, tarinat on tarinoita ja kuuluu kalastukseen. Sitten tulevat kalavaleet, tuo kalastuksen suola. Nihin joko uskotaan tai sitten ei.

Silminnäkijäksi itsensä kehunut mies kertoi minulle olleensa paikalla kun koskilaiset pojat tulivat haukensa kanssa Särkisalon laituriin. Toinen istui hauen päällä ja piti sitä veneen pohjalla niskalenkkiotteella. Mukana ei ollut kuulema vehjettä jolla olisi hengen saanut pois. Iso se kala joka tapauksessa oli.

Useita juttuja kalastusaiheisissa lehdissäkin kalasta oli. Minä törmäsin tuohon "haukivainajaan" Vääksyssä. Suomen kalastusmuseossa se oli seinälle asetettu Nils Masterin uistinten ympäröimänä. Uistimet liittyivät ilmeisesti jotenkin tuohon sponsorihommaan, joka poiki sitten pojille pienimuotoista avustusta kalastustoimintaan jatkossa.

Vääksyn kalastusmuseo on ihan mielenkiintoinen paikka. Aivan kanavan vierellä ja sisältää paljon tietoa vanhoista kalastusmenetelmistä. Myöskin uistinvalmistaja Lauri Rapala on saanut museossa arvoisensa huomion. Rapalahan lienee maailmalla tunnetuin suomalainen uistinmerkki.

Ensimmäinen Rapala uistin veistettiin suutarinveitsellä korkista ja päällystettiin tinapaperilla.Nyt se on maailmanlaajuinen konserni, Viro, Kiina ja Yhdysvallat jatkavat suuressa mittakaavassa tuotteen valmistamista. Konserniin kuuluu lisäksi puukkoja valmistava Marttiini ja suksitehdas Peltonen.

Tuo Ari Heleniuksen ja Kari Koljosen hauki painoi 18.8 kiloa. Se oli ilmeisesti suurin 1900 luvun rekisteröity hauki vapavälineillä saatuna. Särkisalo ja myöskin Kustavi ovat olleet kalamiesten suosikkipaikkoja juuri haukikalastuksen osalta.

Vene 55

Viime loppukesästä kun firman ilmoittamat saneeraukset alkoivat saavuttaa huipentumansa, teimme työporukan kanssa perinteisen yhteisen reissun. Kutsuttakoon sitä vaikka siviiliristeilyksi. Vapaus näkyi selvästi jo horisontissa.

Tampereen Näsinselkä on nähnyt monenlaisia aluksia. Vesibusseja ja purjealuksia. Siipiratasaluskin liikennöi joskus Mustanlahden satamasta, Näsinneulan kupeesta.

Sota-aluksia lienee järvellä ollut silloin kun Suomi oli osa Venäjää, keisarillinen Satakunnan laivasto toimi silloin myös Näsinselällä ja osa aluksista oli tykein varustettuja

Pari vuotta sitten järvelle ilmestyi aito uudemmaan ajan sota-alus. Se tuotiin maantiekuljetuksena ja aseet riisuttuna. Siellä se on nyt huvipuiston kohdalla odottamassa asiakkaita.

Aluksen voima tuli esiin kun "el capitano" antoi hetkiseksi hanaa keskellä selkää. Kumean murinan lisäksi lensi vettä pyrynä aluksen peräosasta. Oli se yhtä juhlaa, kesti pain pari minuuttia tosin. Mökkiläisiäkin piti ajatella ja luultavasti polttoaine tankissa kului varsin joutuisasti.

Me pojaat otettiin vähän aurinkoa, ja sitten kun paatti saatiin toppiin keskelle selkää, mulahti muutama urho uimaan. Osa tietysti istui salongissa ja otti kahveen kyytipojaksi konjamiiniä. Tunnelma oli sitten nousuviritteinen. Kajjaanin Heikkikin esitti vahvasti eläytyen Kainuun maakuntalaulun. Kyllä siitä hyvin selvän sai.

Näsinselän ikävin muisto on Tamperelaisilla vuodelta 1929. Silloin noilla meidän risteilyseuduilla kaatui matkustaja-alus Kuru. Syvyyksiin vaipui 138 ihmistä. Se oli tragedia joka pysyy kaupunkilaisten mielessä edelleenkin. Tuolle tapahtumalle on pystytetty myös muistomerkki.

Meidän reissumme jatkui Valkeakoskelle hartaissa herrasmiesmäisissä tunnelmissa. Tappioita ei tullut, ei edes haavottuneita.

Kalapaikat

Kalapaikka on monella tarkoin varjeltu salaisuus. Varsinkin hyvä kalapaikka. Talvisaikaan pilkkimies suuntaa monesti tutuille ja saalista antaneille paikoille. Uskoen että kyllä se taaskin antaa.

Moni laittoi karttoihinsa merkin muistuttamaan oikeaa kohtaa. Navigaattorien avulla vesilläliikkumiseenkin sai tallennettua valmiita reittejä jotka sitten löysivät takuuvarmasti tallennettuun apajapaikkaan.

Lapinmies rakensi avukseen seitapatsaan jolta pyysi kalaonnea ja uhrasi sille pieniä uhrilahjoja taatakseen pyytöonnen.

Samalle paikalle Verkkosaaren karikkoon souteli uskollisesti Leevikin. Aamulla oli vene takuuvarmasti samalla paikalla. Syöttionki toi joskus karikosta komeita ahvenia. Paikka oli siis varma. Samoja paikkoja kolusi sitten myöhemmin innokas kalamies "Mökö-Matti" saalista sai hänkin.

Kuvan hauenpää oli ripustettu puuhun Särkelän rantaan Särkisalossa. Olisikohan kyseessä näytille asettaminen vai jokin muu rituaali. Särkisalo on kuitenkin tunnettua haukiseutua. Sieltä Valkeakoskilaisetkin ovat aika petoja saaneet. Ari Heleniuksen jättihauki oli muutama vuosi sitten täytettynä Vääksyssä kalastusmuseon seinällä. Komea oli sekin kala.

Menneitten aikojen persoona "Perskele Ani" joka Vanajalla souteli kalahommissa löysi aina kunnon kalapaikan. Olkoon siitä seuraava keskustelu.

Soutumies : Kenenpähän mahtaa olla tuo katiska ?

Ananias: Onko kaloja ?

Soutumies: On, kaloja on ja paljon.

Ananias: Kyllä se sitten on oma katiska.

Tuulenpesä

Tuulenpesä Hakalanrannassa.

Aamu aukesi harmaana ja ulkoilmassa lensi lunta yhtenä pyrynä. Sitä on alkanut kertyä ympäristöön huolestuttavalla vauhdilla. Kohta varmaan kaupungin miehet joutuvat lyhentämään kahvituntinsa puolikkaaseen ja rientävät urakoimaan teitä ja katuja auki.

Pakka Pouta oli illalla televisiossa metkan ja huolestuneen oloinen, kertoi että kohta on eteläisessäkin Suomessa oikean talven tuntu. Eihän se nyt näin pitänyt mennä. Eilen juuri laitoin linnunpönttöjä puuhun. Kuka tuossa myräkässä niihin osaa suunnistaa.

Kävelin eilen jäällä erinomaisessa ulkoilmassa. Rantaan tullessa jäin katselemaan rannassa olevaa koivikkoa. Tuulenpesät ovat omasta mielestäni yleistyneet, tai sitten on viime aikoina ollut enemmän aikaa niitä katsella.

Kyseessähän on itseasiassa puuta vaivaava sairaus. Kotipuutarhaa lähteenä käyttäen, voin kertoa että ne ovat Taphina - loissienen aiheuttamia. Sieni estää koivun oksan pituuskasvun ja haaromisen tuloksena syntyy tiheä pesäkasvusto.

Rannassa puuta katsellessa muistin että tapani mukaan olin laittanut kamerankin reppuun. Sieltä sen kaivoin ja otin yksittäisestä pesästä kuvan. Tosiasiassahan niitä saattaa olla koko puu täynnä. Eikä vain yksi puu, päätä kääntämällä niitä näkyi useita samankaltaisia.

Lohdutukseksi voin kertoa että vaikka tauti verottaakin puun voimaa, ei se sitä tapa. Puu voi elää onnellista puun elämää, ja komistaa maisemaa, vielä useita vuosikymmeniä pesien syntymisen jälkeenkin.

Ei vaan ! Ulkona ikunan takana lumisade vain voimistuu. Lintulaudan katolla näyttää olevan jo melkoinen kinos. Ei auta, liikkeelle on lähdettävä, mentävä ulos haistelemaan olisiko jossainpäin kahvia tarjolla.

Piippu

Siellä missä on teollisuutta, on myös piippuja. Piiput näkyvät kauas ja ne myös muokkaavat maisemaa. Itse kutsun Valkeakoskea "Piippukyläksi", syynä siihen on niiden näkyminen paikkakuntaa lähestyessä. Varsinkin vesitietä kulkiessa ne ohjaavat katseen oikeaan suuntaan.

Paperiteollisuuspaikalla nuo piiput ovat symboloineet työtä ja toimeentuloa. Sukupolvi toisensa perään on kulkenut noiden piippujen juureen hakemaan jokapäiväisen leipänsä. Puusta paperiksi on ollut johtava teema pitkälti yli sadan vuoden ajan.

Noissa piipuissa on monta tarinaa. Kertomuksia miehistä jotka ovat niihin kiivenneet tai niitä rakentaneet. Huoltaneet sammuneita lentovaloja tai kiivenneet ylös korjaustöihin. Valkeakoskellakin on muistoja surullisesta tapahtumasta jolloinka piipunkorjaaja on tullut alas piipusta viimeisen kerran. Sisäpuolelle pudoten ja sen jälkeen ei ole enään paljoa tehtävissä.

Joskus sattuu sairauskohtaus ylhäällä, ihminen ei ole enään pystyvä tulemaan turvallisesti alas. Apuun on kutsuttu helikopteri ja tilanne päättyy onnellisesti. Kerrotaan myös vedonlyönneistä jotka ovat saaneet aikaiseksi öistä kiipeilyä.

Piiputkin ovat kehittyneet. Alkuaan niitä tehtiin vanhan perinteisen kaavan mukaan tiilestä muuraamalla. Kerros kerroksen jälkeen työmaa eteni kohti pilviä. Työmaalle oli mentävä aina jalkapelillä. Nyt piippuja tehdään liukuvalulla. Valukelkka etenee hitaasti mutta varmasti ylöspäin.

Piippuja myös tehdään metallista ja valmiista lasikuituelementeistä. Ne sitten nostellaan isoilla nostureilla tai helikopterilla paikoilleen. Sitten vain pultit tukijalustassa kiinni,sekä piippu hiljalleen sauhuamaan.

Piipuista tulee niiden toimiessa myöskin savua. Nyt on niiden puhdistamisessakin tapahtunut kehitystä. On suodattimia ja savukaasupesureita. On erilaista tekniikkaa jolla kiinteitä hiukkasia otetaan talteen. Valkeakoskellakin saattoi takavuosina herätä kesäpäivään jolloinka nurmikot olivat valkoisena. Oli satanut yön aikana "Juuson lunta" eli glaubersuolaa. Siinä lumessa ei suksi luistanut.

Rauhallisen maalaismaiseman ja aktiivisesti toimivan teollisuuspaikkakunnan ero on selvä. Teollistuminen jatkuu edelleen, muuttaen vain muotoaan. Vastapainoksi on tietenkin säilytettävä tuo perinteinen suomalainen maisema, viljelyksineen, sinisine järvineen ja humisevine metsineen. Kumpaakin meillä tarvitaan edelleenkin.

Pääsiäisajelulla

Hämeenlinnan sisäpihaa.

Pääsiäisen juhlistamiseksi lähdimme ajelulle. Mukaan tulivat pojan kaksi tyttöä. Vaikka räntää sateli, olivat he mukana heti innokkaana. Tottakai, sillä kohde oli Hämeenlinnan vanha linna. Ajoaika kesti sinne vain puolituntia, sekin aika oli kahden kysymyksen pituinen, eli : "joko kohta ollaan perillä ? "

Linna on oletettavasti perustettu Birger Jaarlin toimesta tehdyn ristiretken jälkimainingeissa 1200-luvun lopulla. Linna on toiminut vankilanakin aina vuoteen 1972. Sen jälkeen linna restauroitiin ja se on nykyisin esillä historiallisena muistomerkkinä. Vankeja siellä on toki säilytetty keskiajalta asti.

Toisella tytöistä oli vanha digikamera mukana ja sitähän täytyi tietenkin harjoitella vähän väliä. No tietenkin akku ehtyi vajaan 15 minuutin päästä. Sitten siirryttiin minun kameraani, jossa akussa riittää tehoa pitemmäksi aikaa.

Olen käynyt muutaman kerran tuossa linnassa, viime käynnistä on tosin aikaa useampi vuosi. Linnasta on kuitenkin tullut elävä siinäkin muodossa että sieltä on mahdollisuus tilata yksityistilaisuutta varten tiloja, sekä ohjelman ja keskiaikaisen ruokailun merkeissä. Kesäaikahan on varsinaista sesonkia kun matkailijat ovat liikkeellä.

Reilun tunnin kierroksemme linnassa päättyi museokauppaan, jossa tyttöjä kiinnosti sulkakynä ja mustepullo. Ei ostettu, otimme vain muutaman ilmainen esitteen museosta mukaan. Pihalla sitten nuorin tytöistä heitti muutaman kärrinpyörän retken kunniaksi. No, kuraantui siinä ainakin käsineet.

Päsiäisajelu sitten päättyi Valkeakoskella paikalliseen hampurilaispaikkaan. On se hampurilaisen syöminen aika sottaamista, menihän se kuitenkin kun tytöt opastivat oikean menetelmän löytymiseen. Kotona pyyhin viimeiset tomaattisoseet pois viiksistä.

Pietarhovi 1984

Täytyy rehellisesti tunnustaa se, että Kiteeläistä blogi, ja juttu Valamosta, antoi suunnan tälle tarinalle. Eli sekin on osaltaan aikamatka lähimenneisyyteen.

Pietarhoviin kävi meidän reissu aikanaan,mukana olivat emäntä ja kaksi nuorinta poikaa. Oli aurinkoa ja sitä lomatunnelmaa jota vieraassa maassa vain voi olla. Neuvostoliitto oli vielä pystyssä ja Gorbatshov aloitti kansan raitistamisen pari vuotta myöhemmin, ( ei onnistunut) ja glasnostin joka oli osaltaan syynä siihen että Pietari on taas Pietari.

Kävin silloisessa Leningradissa muistaakseni kolme kertaa omalla autolla. Ne matkat olivat kaikkine kiemuroineen seikkailuja. Olginon leirintäalue oli majoituskohteena, kerran teltalla, kaksi kertaa mökissä. Ainoa varsinainen tappio noilta reissuilta oli yöllä narulta kadonneet uimahousut. Vähällä siis selvittiin.

Simputus rajalla ja eri tarkastuspisteissä oli tiedossa etukäteen. Se oli yksi matkojen varmimmista ohjelmanumeroista. Siihen täytyi ennalta asennoitua. Joskus kannettiin autosta takapenkit pihalle, rautapiikkiä työnnettiin ikkunan ja tiivisteen välistä. Varmaa oli että vararengasta pomputeltiin auton vieressä ja kuunneltiin kuuluuko sisältä mitään. Ei kuulunut, viheltelin ja katselin muina miehinä taivaan pilviä.

Vaikka kaksi kertaa pyörähdin itse Leningradissa siten että katselin liikennettä ratin takaa, käytimme mieluimmin taksia. Pietarhoviin menimme yksinkertaisesti siten että taksilla palatsiaukiolle ja kävellen Eremitaasin edustalle, siellä hyvin pitkä jono kantosiipialus Raketaan. Se jono oli todella pitkä. No maassa maan tavalla.

Kokemusta oli sen verran että tiesin jotenkin miten pelata. Lapsia on aina siellä käytetty pelimerkkinä esimerkiksi taksijonossa etuiluun. Nostin 9 vuotiaan pojan aidan yli ja annoin lippujen edestä ruplia matkaan. Poika pääsi jonon keulaan ja sormillaan näytti neljää ja hymyillen sanoi biletti, biletti. Liput saatiin ja ei kun laivaan.

Laiva nousi siivilleen, ja vesi kohisten aukesi Nevansuulta Suomenlahti. Laivassa oli myös kahvio ja sieltä ostimme mehua ja kahvit. vaihtorahana tuli kivikova karamelli jota sai imeskellä koko päivän reissun ajan.

Komea oli tuo Pietarhovi, taisi olla sodan aikana jopa hetken saksalaisten hallussa. Entisöinti oli pitkä prosessi. Kulta kiilsi ja suihkulähteet solisivat. Vettä ja kullattuja patsaita oli runsaasti. Ihmiset kulkivat ja ilma oli lämmin. Pojat olivat myöskin paikasta ihmeissään.

Pojat olivat aina valmiita lähtemään, Venäjälle. Kun kysyin lomareissua varten: "Venäjälle vai Ruotsiin ?" Vastaus oli aina varma, syyksi sanoivat että siellä on erilaista, Ruotsi on kuin Suomea. Niinkuin varmaan onkin. Myöskin nuo Venäjän matkat sai suoritettua edullisemmin, tosin kärsivällisyyttä se joskus vaati. Vanhin poika jäi aina kotiin Suomeen, hän sanoi että sinne ei lähde. Eikä lähtenyt, ei koskaan ole käynyt tuossa maassa.

Paluu Pietarhovista tapahtui samanlaisella aluksella. Pietarissa kävimme syömässä Hotelli Europeiskajassa kristallikruunujen alla. Hotellin edestä löytyi ystävällinen "taksi" joka heitti meidät Olginoon. Olisikohan valuuttana ollut lenkkitossut, en tarkkaan muista. Perille päästiin kuitenkin.

Valkeakoski 1918

Kuva: Tampereen museot

Valkeakosken tehdasyhteisö sai tuta kansalaissodan katkeruuden varsin syvästi. Niin pahasti se uhrimäärältään paikkakuntaa koski. Sodan tuska riipaisi paikkakuntaa molempien osapuolien kohdalta. Punaisen osapuolen kokema kärsimys oli kuitenkin varsin laajaa. Valkeakoski oli tuon käydyn sodan yksi mustimpia paikkakuntia heti Varkauden jälkeen.

Paikallislehti Valkeakosken sanomat julkaisi pääsiäiseksi kaksiosaisen artikkelin paikkakunnan tapahtumista 1918. Ensin kerrottiin valkoisen osapuolen uhreista ja sitten punaisten kokemista laajoista veritöistä. Varsinkin tuo naisten osuus on mieliinpainuva kaikessa karuudessaan. Nuorten tyttöjen teloitukset Hauholla on asia jonka paikkakunta edelleenkin muistaa.

Tuolle Hauholle haudattujen tyttöjen muistopaikallehan ovat Valkeakoskelaiset työväenjärjestöt yhdessä AY-liikkeen kanssa järjestäneet vappuisin muistokäynnin. Koruton ketjuin varustettu hautakivi jonke vieressä on hiljentyminen tapahtunut. Koruton runo,puhe tai kuoron esittämä muistolaulu ovat lippujen kanssa olleet ainoat ohjelmanumerot tuolla paikalla.

Noita teloituksiahan edelsi punaisten naiskomppanian rohkea esiintyminen Alvettulan taisteluissa, he vetivät esimerkillään joukot sillan yli. Ankarien taistelujen jälkeen Hauholla ja Syrjäntakana, jää tuo tyttökomppania vangeiksi. Vappupäivänä 1.5.1918 tytöt ammutaan Hauholla ja haudataan.

Itse muistan kuinka pikkupoikana 1950-luvun puolivälissä käytiin poikien kanssa ns. Paviljonginmäen kupeessa olleella punaisten hautapaikalla. Se oli siellä sivussa ja jäi sitten myöhemmin Tietolan uuden koulun rakennuksen alle. Pikkupoikana haudalla käydessä oli siellä jäljellä vielä merkkejä hautapaikasta. Vainajat piti olla siirretty jo vuonna 1946 kirkkomaahan. Kaikkia ei kuitenkaan onnistuttu löytämään ja koulun rakennusvaiheessa löytyi vielä vuonna 1967 lisää vainajien luita. Lehden mukaan noita jälkeenpäin löytyneitä vainajia olisi ollut 10 - 11.

Jokaisella paikakunnalla on oma historiansa. Valkeakosken elämää nuo 1918 tapahtumat koskettivat hyvin syvältä. On ollut pitkä vaikenemisen jakso. Asioita on kuitenkin paikallisten historiantutkijoiden ja harrastajien toimesta pyritty dokumentoimaan. Se lienee terapiaa jonka avulla on paras siirtää nuo tapahtumat menneisyyden kirjoihin.

Kaipa me suomalaiset olemme oman läksymme oppineet. Kansakunnan jakautuminen ja nouseminen toisiaan vastaan on raskas ja vaikea tie. Se tie on yhtä tuskaa, ja sen muistot kantavat vuosisadan taakse, ainakin sinne.

Talvigrillausta

Aamulla varhain, juuri kun olin saanut hyvän asennon sohvalla, soi puhelin. Poika soitti ja sanoi että ulkona paistelee aurinko. " Ylös ukko" - nyt ei makailla, tuli tiukka komento. Lupasi olla autolla kymmenen minuutin päästä talon edessä. Varustus pilkijakkara ja muu tarvittava. Siis kaksi makkaranpätkää ja sinappia.

Hätäinen varustautuminen ja auto jo pörräsi ulkona. Mukana oli myös Timppa reppuineen, pojan lisäksi. Ei siis muuta kuin menoksi. Kyllä kai aurinkoinen päivä korvaa sitten pääsiäisen munien maalauksen. Onhan se sentään miehekkäämpi vaihtoehto pensselihommille.

Hakalanrantaan auto ja jäälle peräkanaa. Hyvä oli ilma ja nautittavaa oli istua naama päin räkittävää aurinkoa. Kalansaalis ei ollut kehuttava, kukin sai kuitenkin hiukan pussiinsa. Sitä ei sitten enään rannassa harmiteltu sen kummemmin.

Poika kaivoi repusta kertakäyttökrillin. Sellaisen missä on hiilet valmiina alumiinifoliolaatikossa. Ritilä ohuesta rautalangasta ja sytytyspaperi peittona. Sinolilla hiukan kasteltiin niin alkoi ahneesti sytytysliekkiä himoitsemaan. Yksi euro oli paketin hinta tarjouksessa.

Oli ottanut mukaan myös pienen kahvipannun ja siihen vettä. Epäuskoni oli silminpistävä, turhaan kuitenkin, sillä hyvin grillihiilien päällä kiehahti vesi ja vielä perään pari makkaraa mieheen. Ei olisi uskonut että voimaa noista hehkuvista hiilistä irtoaa niin paljon. Lopuksi vettä tuon grillin päälle ja sen sai puristeltua nyrkinkokoiseksi paketiksi. Paketti taskuun ja rannassa olevaan roskakoriin.

Tiedä sitten sitä mitenkä ekologinen vaihtoehto tuo systeemi on. Tilapäisratkaisuna se jäällä kuitenkin toimi. Retkiapuna se siis käy ellei ole mahdollisuuksia parempaan tulentekoon. Jokatapauksessa se grillasi makkarat ja aurinko teki saman minun nenälleni. Punoittaa sillai arveluttavasti, punotus on aikaansaatu ilman rommia. Takulla...

Puupula

Puupula on tämän päivän muotisana. Sen kuulimme taas mainittavan Urisevien iltapäivässäkin muutaman kerran. Just niin, kai siihen sitten on varauduttu Valkeakoskellakin, piiput katoavat kohta hakekasan taakse. Puuta se hakekin on, silputtua sellaista. Siitä tehdään paperia, jotta ihmiset voi lukea sanomalehtiä ja kirjoja. Käyttää sitä paperia vielä joku pyyhkäsyynkin ja nenän niistoon.

Kuinka paljon siinä puupulassa on sitten muuta takana, en tiedä mutta saatan itsekseni arvailla. Ainahan sitä raaka-ainetta pyritään edullisesti saamaan, minä leipää ja paperikeisarit puuta. Murheensa on siis samansuuntaiset. Vai ovatko ?

Osaksi puupulan syytä on kuulemma se että talvet ovat olleet huonot, eivät koneet pääse metsään ja seisovat tyhjänpanttina kalliit vehkeet. Sitähän se on tekniikan kirous. Olisiko apua vanhankansan metsureista. Isot lapikkaat jalkaan ja eteneminen palstalta toiselle olisi hyvinkin ekologista. No, ei se taida sieltä metsästä puun nouto nykyisin onnistua ilman koneita.

Juuri äsken ilmoitettiin että joillakin sahoilla pidetään muutamien viikkojen lomautuksia ja seisokkeja. Se sitten tarkoittaa ettei niiltä sahoilta saada myöskään haketta. Pula senkun lisääntyy. Olisiko nyt niin että "tulpaloa" sammutetaan väärällä kalustolla. Kaipa isot miehet tietävät mitä tekevät.

Rajan takaisesta Karjalastakin on puuta saatu, edullisesti jopa. Putin kun sitten ymmärsi ettei sitäkään tavaraa auta antaa ihan entiseen malliin. Keksivät ne Venäjällä puutullit. Raha se on joka maailmaa pyörittää, niin idässä kuin lännessäkin.

Jotain muuta tuossa jupakassa on taustalla. Uskokaa pois vain. Kemijärvellä lopettivat kannattavan sellutehtaan ja puuta olisi riittänyt. Eivät edes myyneet sitä uudelleen käynnistettäväksi. Operointi tuolla seudulla on sitten herättänyt "rehevän kansanliikkeen" vastavoimaksi. Jopa kunta on "yleisen edun nimissä" valmistautunut pakkolunastamaan tuon alueen rakennuksineen. Sitten vain piiput sauhuamaan.

Valkeakoskellekkin on saatu puuta ainakin Ruotsista ja jopa Baltian maista. Eikö tuossa jokin särähdä korvaan. Paperikone 6 lopetettiin, ja juuri silloin kun tilauksia alkoi urakalla ropisemaan. Kapasiteettia vain ajettiin alas, jollekkin muulle tehtiin tilaa. Kun aikaa hetki kuluu, niin sekin kone sylkee uudelleen kasattuna, hyvänlaatuista tavaraa jossain päin maailmaa. Näin uskon ainakin itsekseni. Aikahan sen sitten näyttää.

Wäinämöisen lähtö

Wäinämöisen lähtö.

Viime joulukuussa, kun vedet olivat edelleen auki, poistui vesibussi Wäinämöinen Valkeakoskelta. Uteliaitten kulkijoiden ihmetellessä nousi tuo alus kumisten pyörien päälle ja suuntasi retkensä kohti uusia seikkailuja.

Osa paikkakunnan historiaa, sekä osa kanavamaisemaa katosi telin päällä surumielisesti keikkuen. Sinne meni alus, joka UPM:n toimintojen tehostamisen kautta, oli hetken ollut yksityisomistuksessa.

Tuo alus poistui paikkakunnalta keulassaan vanha Yhtyneiden Paperitehtaiden tunnus, ympyrän sisällä ollut kuusi. Sekin kyltti on osa sitä historiaa, mitä elettiin ennen aarnikotkakyltin alle siirtymistä.

Lukuisia vierasryhmiä on tuon aluksen kannella kilistellyt maljoja,
ja nauttinut Suomen suvesta. Rantoja ovat raiuttaneet iloisten kuorolaulujen
säkeet ja hyväntuulisten seurueitten puheenporina.

Onhan paikkakunnalla kuitenkin jäljellä hiukan vanhojen alusten historiaa. Höyrylaiva Wellamo saa ansaitun paikkansa kesäisin kanavanvarressa. Sekin suorittaa nykyisin risteilyjä lähivesistöjen eri kohteisiin.

Hakapirtti

Huomena on Hakapirtillä perinteinen "Urisevien iltapäivä." Se on siten hyvin järjestetty että pakko ei ole omalla autolla tulla. Linjabiili kiertää reitin ja noukkii malttamattomana odottavat ukot kyytiin. Ohjelmaakin on luvassa makkaranpaiston ja saunan ohessa.

Hakapirtti on pari vuotta sitten tapahtuneen kaupan kautta nyt Paperiliiton osasto 45:n omaisuutta. Kun UPM luopui hiljalleen oheistoiminnoistaan tuli ammattiosastolle tilaisuus tehdä kauppa. Rakennus on vahvaa hirttä ja sillä on pitkä historia paikkakunnalla. On siis erinomainen asia että se ei mennyt "etelän raharikkaille" vaan se jäi omien paikkakuntalaisten käyttöön.

Osasto luopui kaupan jälkeen toisesta omistamastaan paikasta, Viranmaassa sijainneesta Untolasta. Silläkin paikalla on pitkä historia ammattiosaston omistuksessa. Noin 25 vuotta osaston toimikunnassa istuneena on ollut hyvä näköala siihen kehitykseen mikä on taloudellisesti tapahtunut tuon ammattiosaston taipaleen varrella.

Pakkohan yli sata vuotta vanhalle osastolle on myös omaisuutta kertyä. Järkevä taloudenpito ja jalkojen tiukasti maassapitäminen on edellytys edelleenkin. Uskoisin että nykyiset aktivistit oivaltavat sen että maksavan jäsenistön vähenemine vähentää myös jäsenmaksutuloja. Se omaisuus mitä yli satavuotinen toiminta on kerryttänyt, on myös turvattava tuleviksi vuosiksi.

Monella Urisevalla Ukollakin on vahvat siteet tuohon paikkaan. Osa on osaston jäseniä edelleenkin ja osalle se on tullut hyvinkin tutuksi eri tapahtumien pohjalta. Osalle se on ollut myös urheilutoiminnan kautta läheinen. UPM myös järjesti tiloissa omia kurssejaan ja tapahtumiaan.

Paikalla on myös se etu että sen rantaan ja laituriin pääsee vaikka vesibussilla, toisin kuin Untolan rantaan. Tontille on myös todennäköisesti mahdollisuus rakentaa pieniä lomamökkejä jos tarvetta ilmenee. Sellainen kuva ainakin annettiin kokouksessa jossa lupa kauppaan myönnettiin. Itse olin paikalla kuulemassa.

Myöhemmin sitten on osasto saanut ostaa viereisen Herityn saunan kivenheiton päästä. Se antaa lisämahdollisuuksia alueen käytölle. Urisevat Ukot ovat lisäksi talkoilleet komean viistoriukuaidan tontin ympärille. Joten hyvällä syyllä voivat ukotkin lämmitellä vanhoja luitaan Hakapirtin löylyissä. Näin se on todettava.