Koiton aukiota ei pidä missään nimessä sotkea melkein kaimaansa Voiton aukioon. Paikka on saanut nimensä Ol. Koitosta joka ennen hyvään aikaan sijaitsi vieressä. Mennyt on Koitto, mutta aukio jäi.
Siitä on muodostunut kylän keskeinen paikka liikekeskus Koskikaran kupeeseen. Vapaat tai muuten toimettomat patsastelevat pienissä ryhmissä. Kesäisin aurinkoa on helppo ottaa aukiota ympäröivillä penkeillä ja samalla seurata elävää teatteria. Pääsylippuja ei kysellä, mitä nyt joku käy kysymässä avustusta nestetasapainon hoitoon.
Kesäisin solisee suihkulähde jonne jotkin pikkulapset kurkottelevat äitien keskustellessa keskenään Kotikadusta tai Salatuista elämistä. Nuoret sitten illan hämärässä ja vanhusten painuessa yöpuulle syöttävät lähteeseen fairypurkkeja jotta koko aukio on kuplivan vaahdon peitossa. Mansikkalogolla varustettu partio taas kerran yrittää selvittää sotkua meidän maksamilla veromarkoilla palkattuna.
Joulukuusi on sitten talvisin juntattuna lähteen viereiseen koloon ja antaa tunnelmaa lamppuineen yksinäisille kulkijoille. Kuuselle onkin nimeksi vakiintunut- "kulkurin kuusi." Kun kuusi jouluhumun jälkeen poistettiin, jäi siihen hetkeksi kanto jonka vuosirenkaita ukot kahvipöydistä lähtivät salavihkaa laskemaan ja sitten kinasivat tuon puun ikää. En tunnusta laskeneeni niitä, mutta 26 niitä oli. Joku hortonoomi kehui puuta Siperian pihdaksi. On niitä vielä muutama kaadettavaksi. Aikoinaan oli joku tontilleen istuttanut ja nyt on talo pois purettu.
Vaalien alla aukiolla likenne aina kasvaa. Ehdokkaita kulkee käsi pystyssä kuin paraatissa konsanaan. Olin vielä työelämässä viime eduskuntavaalien aikaan. Se oli yhtä juhlaa kun työmatka kulki tuon aukion poikki. Pari viikkoa sitä pysyi eväissä kun ohikulkiessa sai aina makkarapötkön tai kahvia ja pullaa. Jopa kulttuurinnälkä sai tyydytystä.
Mikko Alatalo rimputti kitaraa ja Aittoniemen "Suti" puhui leukavia ja välillä soitti huuliharppua. Kappale oli ihka outo, Säkkijärven polkaksi sitä joku väitti. Valkeakosken viimeinen periaatteellinen kommunisti J. Pesonen omassa teltassaan lorotti kahvia yhdestä vaivaisesta termarista. Sitten kun se tyhjeni ohjasi asiakkaat kohteliaasti naapurissa olevaan kristillisten telttaan ja kommentoi: "Olkaa hyvät, minä tarjoan." Sitten mietti hetken ja lisäsi: "No. yhteiskunta se tämänkin lystin maksaa."
Ei se Jouko tätä pahakseen pistä, koska Tiedonantaja nippu kainalossaan usein kehui ettei se "totuus pala tulessakaan" - On meinaan tosi juttu. Ei niillä lehdillä ainakaan saunan pesä syty.
Tulisi vain pian uudet vaalit, ruokakin on niin kallista.
Eilisen kalareissun innoittamana lähdin aamupäivällä kävellä talskimaan kohden kaupungin keskustaa. Tähtäimessä tietysti Koskikaran kahvipöydät ja ukot omine juttuineen. Ensimmäinen kuppi ja kalastus ei tätä porukkaa innostanut. Muistelivat mieluummin Kirjaslammen uimalaa ja tanssilavaa. Uimapromootioita ja sitä kun näkivät Spede Pasasen ja Blufbrothers yhtyeen esiintyneen uimalaan rakennetulla lavalla. Nostalgian kaiho noistakin puheista oli aistittavissa.
Kalajuttujen kerronnassa oli melkoinen mestari jo edesmennyt Eerolan Nipa. Klubi huulessa ja ilmeenkään värähtämättä kertoi juttujaan. Nuoret pojaat 60 luvulla Tervasaaressa niitä ihmettelivät.
Yksi jutuista alkoi siten että Nipa kehui ensin koskilaisten rehellisyyden vuolain sanoin. Rehellisyys ilmeni hänen mukaansa esimerkiksi siinä kun hän talvella unohti jäätuuransa pystyyn avannon reunaan ja sitten seuraavana talvena eksyessään samalle paikalle oli tuura siellä edelleen. Tosin kuulema avanto oli ehtinyt jäätyä umpeen.
Toinen juttu samalta Nipalta kertoi hirvittävästä hauesta jota hän tunnin verran väsytti talvella Vanajan selällä. Kun hauki väsähti niin Nipa totesi ettei se millään mahdu ylös avannosta. "Ei ollu pojat muuta konstia kuin uittaa se kala rantaan." Nipa totesi, ja lähti klubi huulessa omiin hommiinsa.
Melkeinpä samaan luokkaan lasken jutun jonka poika kertoi Alma-Atan reissulta. Olivat siellä viikon leirillä ja pelasivatkin kai muutaman jalkapallo-ottelun. No - tarina alkoi siten että Tupolevissa yksi pelaaja hukkasi nastahampaansa menomatkalla. Viikon päästä kun olivat paluulennolla joku huomasi jotain kiltävää koneen lattialla penkin vieressä. Siellä oli se viikko sitten kadonnut nastahammas. Juttu vaikuttaa niin uskomattomalta ja edelleenkin poika kirkkain silmin väittää sen olevan totta.
Hauska juttu, mutta voiko se olla totta ?
Kai se on vähtellen uskottava.
Eilen lupasin ottaa itseä niskasta kiinni. Päätös piti, ja latasin pilkkijakkaran täyteen pilkkivapoja, sekä keitin termospulloon heti aamulla kahvia. Evääksi lisäksi pari leipää ja taskuun pienikokoinen digikamera.
Kokoonnuimme torinperällä autoinemme ja siellä vasta kerrottiin mihin mennään kalaan.
Paikaksi ilmoitettiin Ritvalan Hakalanranta Sääksmäellä. Rannasta sitten lauma levisi jäälle. Joillakin oli mukana pulkka jossa vetivät rensseleitään. Vanhin kalan vaanija oli jo yli 80 vuotias.
Ilma oli plussalla pari astetta ja jään päällä sentin verran sohjoa.Lompsuttelin kävellen reilun puolikilometriä läheisen niemen nokan edustalle.Reiän teko ei paljoa rasittanut,kairassa terä hyvässä kunnossa ja jäätä vain 15 senttiä. Pientä ahventa tuli rauhalliseen tahtiin. Mikäpä siinä oli istuskella.
Koska saaliskala oli varsin vaatimattoman kokoista siirryin hiukan selälle päin. Sieltä sain pari 200 grammaista ahventa. Lämmittihän se hetken, kuvittelin jo olevani aikamoinen kalamies, kunnes Lahtisen Mauri veti esiin kiloisen hauen jonka oli hetkeä aikaisemmin saanut. Meneehän se aika pikkukalaa pyytäessä ja sekin aika on pois pahanteosta tuumailin itsekseni.
Päivän suurimman ahvenen nappasi Urisevien Jussi Jokinen. Painoa ahvenella oli yli 600 grammaa. Rannassa vaaka näytti oman saaliini kokonaispainoksi 3kg 170 g. Koska lähdin ajamaan kotiin heti punnituksen jälkeen en tiedä sijoitusta listalla. Ei varmaan kärjessä, mutta ei kait ihan hännänhuippukaan.
Viisi tuntia vanajaveden jäällä raittiissa ilmassa, on kuitenkin paljon parempi saavutus, kuin viisi tuntia sohvalla lojumista. Sehän se kai tärkein voitto oli.
Pöydällä on pyörinyt firman lähettämä kirje jossa valitellaan etten päässyt päivällistilaisuuteen, jolloin jaettiin eläkkeelle siirtyneille muistoksi kristallimalja. Sen voi sitten käydä noutamassa postituksesta.
Ei sitä ihminen kaikkia muista. No jäipä siinä tietysti yhtä pihviä vähemmälle , kaippa siellä olisi saanut muutaman moukunkin. Onhan se hyvä että "puurtajia" muistetaan. Ovat jotkut tosin jo kerman päältä kaapineet.
Tästä ei pidä vetää hätäisiä johtopäätöksiä että mielipide olisi kitkeryyden sävyttämä. Sitä se ei toki ole. Onpahan vain kommentti nykyisestä maailmanmenosta. Sen jokainen valveutunut kansalainen varmaan huomaa ympäristöä seuratessaan.Mikään ei tunnu riittävän. Onneksi itsellä on asenne että "myllystä" erkaneminen oli helpotus. On siis aika siirtyä tehtaan varjosta päivänvaloon.
Poikkesin maljakon haussa samalla kun oli tiistainen "Urisevien Ukkojen" tapaaminen. Uutta jäsenistöä tulee viikoittain. Toimintaa siellä sitten on jokaiselle. Eilen, illalla olivat muutamat menneet pimeälle jäälle matikanpilkintään. Nuutisen Reiska kertoi saaneensa pari yli kilon painavaa madetta. Alku ei ollut näyttänyt lupaavalta. Matikkakiihkossa oli laittanut saappaitten päälle liukuesteet nurinpäin. Piikit oli sitten saappaan pohjaa kohti. Tietää sen miten siinä käy, jalat oli liukkaalla jäällä hetken vispanneet kuin ripaskaa tanssiessa. Korjattuaan virheen oli sitten kulku ollut paljon vapaampaa ja vakaampaa. Pienestä se on ihmisen hyvinvointi kiinni.
Huomispäivänä on Ukoilla jälleen kalakisa. Taidan pistää myös välineet kuntoon ja lähteä kokeilemaan onnea. Onko se sittenkään onnea, vai kädentaitoa. Tämänpäiväinen sää vaikuttaa olevan aurinkoinen. Huomiseksi saattaa olla tulossa pilvisempää tuhnua. Silloin aiemmin kun oli kalastusvietti vahvimmillaan, sitä ei paljo ilmoja huomioitu. Mentiin aina kuin oli vapaata aikaa siihen touhuun. Nyt vaihtoehtoja on useita, kuten, teenkö voileivän tai otanko kirjan luettavaksi, aloitanko vääntämään jotain ihmejuttua paperille.
Siis huomena niskasta kiinni ja pilkille !
Siinä se taas on. Uljas - valkoinen lintu. Helmikuun puolessa välissä ilmestyitte jälleen sulaan kanavaan. Annatte oman ilmeenne Valkeakoskilaiseen maisemaan. Valkea joutsen ja savua tupruttavat tehtaanpiiput. Asioilla on melko vahva kontrastiero.
Joutsen, luonnon luomaa.
Tehtaat, ihmisen tuomaa.
Upeat linnut, niitä on kaikkiaan neljä. Kaksi aikuista ja kaksi viimekesän poikasta ovat varsin aikaisia tulijoita. Luonto on siirtymässä kevään kautta kohden kesää. Vähäkin lumi hupenee pois ja aurinko alkaa viihtymään entistä pitempään horisontin yläpuolella.
Selvä merkki talven taittumisesta oli mielestäni se kun Kuljun tavaratalossa oli kyltti: "Talvikalastusvälineet 70 % alennuksella." Kyllä nuukalla miehellä olisi nyt edessä mieluisa tilaisuus kaluston uusimiseen.
Ensimmäinen aurinkoinen päivä viikkoon. Vedenlorinaa ja kosteata usvaa kaikialla. Vesi ja sohjo on kastellut kengät ja saanut nokan tuhisemaan. Mitä sitä voi ilmastonmuutoksella vaivainen vaeltaja. Suurempia ratkaisuja siihen on haettava. Saattaa olla että on viisaitten komiteallakin kollektiivisesti peukalo suussa.
Tämän piippukylän työttömyys sitten on kohonnut varsin korkealle tasolle. Kaikki ikävät ratkaisut eivät tosin ole vielä lauenneet. Vaiva on piilevä ja odottelee vain uutta purkautumista. Työttömyysluvuissa kyllä näkyvät myös putkilaiset jotka useimmat kärsittyään pakolliset päivät siirtyvät eläkkeelle. Astuvat silloin ikäänkuin uuteen kastiin.
Talvi on aina tälläisessä piippukylässä hiljaisempaa kuin kesä. Talvella osa ihmisistä jumittuu sisätiloihin otta Reinotossut jalkaansa ja vääntää jääkaapista itselleen purtavaa. Tuijottaa televisiota tai surffaa netissä. Muutamat harvat välittämättä ilmoista vetävät karvalakin päähänsä ja painuvat kylille jutun iskentään.
Kesä sitten muuttaa kaiken. Saa kävellä sandaalit jalassa paljain varpain. Kiskoa perämoottoria käyntiin niin kauan kuin huomaa että bensahana on kiinni. Laskea verkot pohjavesiin ja kokea se riemu kun irrottaa äkäisiä rapuja silmistä sormet ruvella. Kesällä sitä on tilaisuus vaikka heittää nurmelle pitkäkseen ja katsella taivahan pilviä.
Olkoon miten on - jokaisella vuodenajalla on kuitenkin oma ilmeensä. Se luo vaihtelua ja rytmiä ihmiseloonkin. Luonto kyllä rytminsä tietää. Kevät olisi pilkkimiehelle parasta aikaa saaliitten ja kulkemisen kannalta. Normaali jäillä tietenkin niin olisi. Nyt on tilanne vaikeampi. Vielä on yksi Valkeakoskilainen verkkomies löytymättä. Heikot jäät veivät miehen ja toivottavasti vesien vapauduttua luonto palauttaa ottamansa.
Ihminen on itsepäinen ja uhmakas olento.Koko talvi on ollut poikkeuksellisen oikukas. Jäät ovat olleet petollisia koko kauden. Vaara ei ole vieläkään muutamasta pakkasyöstä huolimatta ohitse.
Innokas kalamies uhmaa vaaraa muutaman sintin tähden. Turvallisempaa olisi ne soppatarpeet noutaa kylän kaupasta tai torilta. Jäisi se seikkailu kyllä kokematta ja varuillaanolo jokaisesta pienestäkin jään risauksesta.
Kolmekertaa olen luontoa uhmannut tänä talvena. Potkukelkalla kulkenut rantoja pitkin. Kairalla kairannut ja mitannut jään paksuutta. Varovainen olen yrittänyt olla. Siitä huolimatta meinasi sattua vahinko. Jää kyllä kesti mutta moottorikelkka pyyhkäisi niemennokan takaa ja kumeasti muristen painalsi kohden selkävesiä. Siellä kai se jää sitten on kantavampaa.
Tästä se alkaa. Aloittaminen ja alkuunpääsy on aina kaikkein vaikeinta. Jahkailu on kansallistauti ainakin hämeessä. Valkeakoski on selvää hämettä. Ei täältä pitkä matka ole Päijänteelle ja alueelle jossa d kirjain muuttuu l kirjaimeksi. Noin 70 kilometrin päässä olevalla alueella sanotaan lähletään kun pitäisi sanoa lähdetään. Vai pitäisikö sanoa?Murteethan ovat kansakunnan rikkaus.Pirkanmaalaisiksihan meitä myös nimitellään. Saahan sitä nimitellä vaikka miksi jos helpottaa.
Siellä missä minä synnyin sanottiin sie ja mie. Pohjoiskarjala on paikka jossa räpsytin komeat silmäni ensikertaa auki. Nuuhkaisin sieraimet väristen Kiihtelysvaaralaista ilmaa ja kiljaisin ensimmäisen parkuni vaarojen väliin. Kaksivuotiaana sitten juna kolkutteli Valkeakoskelle ja haju oli uusi ja outo. Sellutehdas oli toivottanut Kiihtelysvaaran pojan tervetulleeksi.
Paperiteollisuuden murros sitten teki tempun ja heitti miehen kerralla toimettomien ja vapaitten kansalaisten joukkoon. Kassasta saa senverran että juuri särpimessä pysyy. Isompaa rietastelua ei kyllä auta harrastaa. 43 vuotta saman leipäpuun kupeessa oli kuitenkin jonkinlainen saavutus. Nykymenolla sellainen ei ole enään mahdollista kuin poikkeustapauksissa. Tuskin sitä kukaan haluaa enään itseään tulla sellaiseen sidotuksi.
Paljon sitä saa vettä virrata Valkeakoskesta ennenkuin palautuu usko ihmisillä noiden piippukylän piippujen kaikkivoimaisuuteen. Myllerrys käy paperiteollisuudessa, ei yksin Suomessa vaan kiehunta on maapallon laajuista.
No mitäpä se pohtiminen auttaa. Kohta on puolivuotta takana "putkilaiselämää" ja kävely on maittanut paikallisella riipparien lenkillä. Välillä on katseltu koskikaraa Apian virrassa ja joutsenpariskuntaa Putaanvirrassa. Viikon verran ne ovat siinä olleet.Joutsenpariskunta ja kaksi viimekesäistä poikasta. Näyttää niitä joku aina silloin tällöin käyvän pullalla ja leivällä ruokkimassa. En sitten tiedä onko se hyväksi niiden luonnonvaistoille.
Lueskelun ,kirjoittamisen ja kävelyn lisäksi on aikaa riittänyt myös kauppakeskus Koskikaran eri juttuporukoissa pyörähtelyyn. Kahviraati on hyvin tietoista siitä missä kahvi on minkin hintaista ja mitenkä se on keitetty.
Uusi ulottuvuus on auennut kun kävin liittymässä paikalliseen Yhtyneläisten eläkekerhoon eli Uriseviin Ukkoihin. Toripäivisin tiistaina ja perjantaina Uristupa täyttyy ukkojen puheenporinasta. Siellä riittää asiaa ja jokaisen sortin asiantuntijaa. Tietokoneexperttejä,valokuvaajia,timpureita,kirjoittajia, sekä tietenkin metsä-ja paperialan spesialisteja joka lähtöön. Tuo porukka myös retkeilee ja tekee ns. maakuntamatkoja. Viime vuonna olivat käynneet Ilomantsissa asti. Keväällä on sitten vuorossa rahtilaivaseikkailu Saksanmaalle. Kaipa sekin sitten sopii maakuntamatkan nimikkeen alle. Onhan siellä Saksassakin maakuntia.
