Kairankulkija

Kairankulkija

Muta oli pirullista. Se imi jalkineen syvälle sisuksiinsa ja mieheltä pääsi kihisevä kirous.

    —   Saatanan suo !

    Vaivoin mies sai revittyä jalkansa ylös. Mättäällä istuen suopursujen joukossa hän kaatoi soista mutaa saappaasta ja riisui sukkansa. Kohottaen paljaat varpaansa kohden auringonpaistetta, hän kiersi  sukkansa kuiviksi. Yhden kerrallaan, vesinoron valuessa takaisin mättäiden väliin. Hyvät ja mukavat sukat, mutta imivät vettä kuin pesusieni.

     Hetkisen mies vielä istui mättäällä ja kipristeli varpaitaan elokuun auringon lämmössä. Reppu oli muutaman metrin päässä kumollaan. Sinne hän sen oli selästään viskonut kiskoessaan saappaita irti liejun imusta.

     Koira, suomenpystykorva katseli viereisellä mättäällä pää kallellaan isäntänsä varpaiden ulkoiluttamista. Ei ollut koira ollenkaan huolestunut, näihin kompurointeihin se oli muutaman päivän aikana jo tottunut. Yksi uusi pakollinen tauko vain.

     Sitten sukat ja kengät jalkaan. Ähkäisyn saattamana nousi reppu hartioille ja matka kohden kovempaa tannerta alkoi. Koira hypähteli terhakkaana edellä ja välillä vilkaisi miten isännän matka sujui.

     Vaivaiskoivujen ympäröimä, lähes näkymätön polku, vei yli pienen kumpareen. Kulkeminen oli muuttunut jo paljon helpommaksi kovalla maalla. Askeltaminen päättyi pienen puron rantaan. Rannassa katse erotti sammaloituneen ja osittain lahonneen huuhdontarännin, kaivettua jokipenkan soraa oli useammassakin matalassa kasassa.

     Mies istahti sammaleisen kiven päälle ja otti kengurunnahkaisen lierihatun päästään. Hikeä kasvoiltaan pyyhkien hän loi katseensa alueen takaiseen metsikköön ja pieneen kammiin. Savupiippu oli edelleen pystyssä ja asumus vaikutti autiolta. Niin, kukapa täällä poikkeaisi. Reitti oli varsin hankala ja kulkijat harvassa. Rajamiesten tiedossa paikka oli, mutta heilläkin oli oma vakituinen taukopaikkansa usean kilometrin päässä pohjoisempana.

     Mies hätkähti omista ajatuksistaan kun koira hölkkäsi rannan suunnasta. Eläin oli käynyt tyydyttämässä omaa janoaan ja nyt sitten asettui isäntänsä viereen istumaan, kuono kosteana ja kirkkaat vesitipat kimaltaen kuonokarvoissa.

     — Liki kolmekymmentä vuotta, huokasi mies ja nousi raskaasti ylös. Hiljalleen hän lähti kulkemaan kohden vaatimatonta, puolittain maan sisään kaivettua asumusta.

     Oven aukaisu oli vaivaloista, vuosien saatossa oli maa-ainesta ja puiden lehtiä asettunut oven eteen. Saappailla potkimalla keko aleni sen verran että ovi kammiin aukesi. Yksi pieni ikkuna antoi valoa  ja pyyhittyään kämmenellä ikkunaa puhtaammaksi erottui, hiljalleen virtaava puro.

     Ulkona olevaan kivettyyn nuotiopaikkaan mies rakensi risunoksista pienen tulen. Kävi hakemassa pannuun joen kirkasta vettä , asetti

pannun nuotiolle ja aloitti kämpän siivoamisen. Ei siinä paljon ollut siivottavaa alaa. Laveri, pöytä ja yksi hylly seinällä.

     Siivottuaan rakentamallaan luudalla kammin hän levitti makuupussin laverille ja niin kulkurin asumus oli valmis käyttöön. Pihanuotiolla kahvivesi alkoi kiehua ja mies siirsi pannua syrjempään. Repusta hän kaivoi kahvipaketin ja mittasi pannukarkeita veden joukkoon. Tuoreen kahvin tuoksu täytti kammin edustan.

     Kahvin valmistuttua mies kaivoi isosta repustaan leipää ja kuivattua savulihaa ateriakseen. Aamupuuron varassa hän oli kulkenut kokonaisen päivän, heittäen välillä suuhunsa pähkinärusinasekoitetta energian turvaamiseksi. Hyvin se oli näinkin matka edennyt. Mikä tässä olisi ollessa, joki antoi kalaa ja suo marjaa. Vesi vei janon ja uni väsymyksen.

     Auringon laskevassa valossa mies ja koira vaelsivat rantapensaiden välistä vanhalla vaskauspaikalle. Itse hän sen oli vaimonsa kanssa rakennellut, nyt jo lahonnut ränni ja vieressä soliseva puro, se oli antanut veden huuhteluun .

     Paikoilleen jähmettyneenä mies tuijotti taivaalla liitävää suurta kotkaa. Vielä niitä jokusia uljaita otuksia oli olemassa.  

     Vakavana mies otti hatun päästään ja kaivoi puseron rintataskusta kultaisen kaulaketjun. Ketjuun oli kiinnitetty peukalonpään kokoinen kultahippu. Itse hän oli sen vaimonsa kanssa löytänyt vuosikymmenet sitten. Se oli joenpenkan hiekasta löytynyt onnenkantamoinen. Ei siis mikään aivan vaatimaton sirpale. Siitä teetettiin kultasepällä tuo koru. Uskollisena oli sitä vaimo kaulassaan kantanut kaikki nämä kuluneet vuodet.

     Vaimo oli menehtynyt viime keväänä, Tauti oli tullut ja tappanut. Heille ei lapsia ollut syntynyt mutta parisuhde oli kestänyt siitä huolimatta. Terveyskeskuksen vuodeosastolla oli keskusteltu viimeiset keskustelut. Vaimo oli esittänyt viimeisenä tahtonaan toivomuksen että yhdessä hankittu hippu palaisi sinne mistä oli tullutkin. Korpeen ja siellä sitten joen tummiin vesiin.

     Miehen käsi heilahti laajassa kaaressa ja kimalteleva koru lensi keskelle jokea virran vietäväksi. Leijui hetken ja asettui pohjasoran lukemattomien kivien väliin.

     Mies huokasi. Tehtävä ja lupaus oli toteutettu. Sitten hän nosti maasta lierihatun, käänsi selkänsä joelle, lopullisesti. Tänne hän ei enää palaisi. Ei koskaan. Koira murahti ja vilkaisi isäntäänsä. Vaistosiko sekin että hetkessä oli jotain ainutlaatuista. Piste yhdelle aikajaksolle. Lopullinen piste.

     Kammin pimeyteen loi kynttilä omalaatuisen tunnelman. Hiljaisuuden keskellä miehen kädessä oleva kynä piirsi verkkaan tekstiä ruutuvihkoon. Mies purki omia tuntojaan ja ajatuksiaan paperille. Vuosikymmenten kulku oli saanut  ihmiselämään aikaiseksi monia käänteitä ja tapahtumia. Jotkut niistä saattoivat olla kertomisen arvoisia.

     Uuteen aamuun mies heräsi virkistyneenä laveriltaan. Koira kävi asioimassa kannon kupeessa ja utelias kuukkeli hyppi nuotiopaikan vieressä kaivaten itselleen leipäpalaa. Toki sellainen riitti vielä repusta linnulle ja hiukan tukevampaa koiralle. Sitten taipaleelle kohden maalikylää.

     Matkaan menisi rivakasti taivaltaen kokonainen päivä. Suota oli syytä varoa. Kairaan oli moni mies hävinnyt, aivan tietymättömiin. Jossain suonsilmäkkeissä niitä saattoi edelleenkin olla, kulkureita ja kairan yksinäisiä vaeltajia. Hiljaisuudessa hiljalleen muumioitumassa.

     Tämä mies aikoi selvitä, – selvitä takaisin ihmisten ilmoille, yhdessä koiransa kanssa. Ruutuvihkossa oli vielä monta puhdasta sivua.

    

Veikko Järvinen

9.5.2009

Saukossa sen salaisuus

Pakkaspäivien puheenaihe on ollut Apianvirran saukko.

Potkukelkka on vielä nytkin toimiva meopeli.

Saukko Apianvirran jäällä.

Kylä kipristelee paukkupakkasissa. Entisajan mittakaavan mukaan normitalvessa. Pakkasten myötä Piippukylä sai uuden julkimon. Apianvirran saukon, joka on useammankin ihmisen kuvavarastoon onnistunut tallentumaan. Jopa leukaperät ja viikset tutisten nähty rapua mutustelevan. No sen kaltaista ravintoa lienee nykyisin yllinkyllin tarjolla.

Saukkokuvien alle tuppaa jäämään ns. Suruttomankärjen saneeraus,- ellei " tuhoamissuunnitelma". On oikein suunnittelufirmalle annettu hommaksi laatia vanhan Pohjoisnavan seudun saneeraaminen. Uutta siltaakin sitten havitellaan Melankärjen alueelta kohden Torikeskusta.

Suunnittelufirmat käärivät halusta hihansa ja alkavat hommiin. Tienestiähän se heille tietää. Raha puhuu. Aikaa toki kuluu ja paperossia palaa ennenkuin asia on edennyt tiensä päähän ja Valkeakoski elpyy uuteen kukoistukseen. Toivotaan nyt kuitenkin etteivät pitkät piiput hiljene sitä ennen.

Mitäpä sitä näitä arvostelemaan sen kummemmin ennenkuin yhteiskunnan polkupyörä ja potkukelkkaväki pääsee noihin suunnitelmiin perehtymään oikein virallisen kaavan mukaan. Paikkakunnan poliittinen kerma,- puolueesta riippumatta ei kovin paljoa ole kommenteja antanut. Liekö sitten jo asioissa vallalla konsensus. Saattaahan olla että paukkupakkaset ovat päätösten rustaajien leukaperät jähmettänyt.

Positiivista puolta ainakin edustaa se että Vanha Apian oppilasasuntola (lue: Rötiskö) on nyt sitten vihdoin päätetty saattaa maantasalle. Julkisuuskuva koko kylästä kun kärsii siitä että kesäteatteriväki joutuu moisen kummituslinnan ohittamaan matkalla taidenautintoihin. Estetiikkaa se olla pitää kanavan molemmin puolin.

No, eipä kannata nuolaista. 21.1.2016 VS verkkolehti ilmoittaa että tekninen lautakunta on äänin 8 - 1 perunut päätöksen. Säästetään siis, säästetään.  Se säästöhän sitten varsinaisesti realisoituu kun tiedetään kuinka paljon edullisemmin rakennusfirma mahdollisesti joskus sen pois purkaa. Siis joskus tulevaisuudessa. Hinnoitellahan se tonttikin jotenkin täytyy. Ainakin " karvalakkikomitea" niin uskoo.

Paikallinen karvalakkikomitea "olettaa" että uusi silta tulisi Melankärjen talolta kohden tuota pientä vihreätä siivua joka näkyy kanavanrannassa keskellä kaupunkia. Ei muuten ole kovin paljoa tuota vihreätä aluetta jäljellä. Nämä kehittäjät sitten ovat keksineet sille arvokkaan nimen. Se on se Töppäre.

Koivettoman miehen monttu

 Koivettoman miehen monttu

Hiljalleen virtaavan Jaurujoen luikerrellessa sammalrantaisen nevan poikki, siitä eroaa pieni sivuhaara. Se on oikeastaan vain pahainen puro, jonka reitti polveilee pienen, mutta tiheän siperiankuusikon lävitse.

    Korven hiljaisuuden rikkoo vain tasainen tömähtely, kun lapiollinen rantapenkan soraa lentää huuhdontaränniin. Rännin harmaat laudat kertovat sen seisseen jo paikallaan useammankin vuoden. Tunturipuron kirkas vesi soluu maa-aineksen läpi ja irrottelee pois karkeamman tavaran.

Lapionvarressa hikoilee parrakas, kuusissakymmenissä oleva lyhyenläntä, hiuksensa jo vuosia sitten menettänyt mies.

    Pitkä on ollut tämän tummakulmaisen erakoituneen miehen matka näihin maisemiin. Nuoruuden juopottelu ja lyhyen avioliiton kariutuminen veivät etelän miehen pohjoiseen. Kulta ja siihen liittyvät tarinat olivat liikkeellepaneva voima. Se voima jylläsi edelleen vaikka hartiat olivat köyristyneet ja päälaki paistoi kaljuna kuin Sokostitunturin huippu.

    Yli kaksikymmentä vuotta mies oli näillä nurkilla yritellyt. Eivät nämä seudut olleet mitään kultamaita. Lemmenjoen varressa ja Laaniojalla oli maa rikkaampaa. Väkeä oli toki liikaa erakoituneelle, niinpä oli mies asettunut näihin maisemiin. Oli ikään kuin unohtunut paikalleen ja aika kulki. Se kulki ja vanhetti miehen.

    Lapio teki jälleen laajan kaaren ja ränni haukkasi ahnaasti saaliinsa. Vielä muutaman lapiollisen heitettyään iski mies lapion syvälle rantatörmään ja housujaan kannatellen asteli kumisaappaissaan polkua pitkin asumukseensa. Kulku oli vaivalloista.

    Asumus oli vaatimaton turvekammi. Harmaantunut ovi oli saranoitu kolmella nahkavyön palasella ovikehikkoon. Se kuitenkin toimi niin kuin pitikin. Asumuksena turvekammeilla on pitkä historia. Niiden historia ulottuu kauas kivikauteen.

Siinä se oli. Ukon asumus ja valtakunta, piilopaikka, ja sen ympärillä huojuivat satavuotiaat kuuset. Itse Jaurujoki ja latvavedet virtaavat rajan yli Venäjän puolelle, Talkkunapään ja Korvatunturin väliseltä alueelta.

    Eipä täällä paljon ollut kulkijoita, joskus joku reppuselkäinen vaeltaja. Useammin poikkesi kuitenkin rajapartio, Tiesivät hänen olinpaikkansa ja kävivät joskus katsomaan yksineläjän kuntoa.

Monia oli näihin selkosiin hävinnyt. Elinkautisista kultamiehistäkin   jokusia, monet heistä arveluttavissa olosuhteissa. Kuka lie palanut korven keskellä mökkiinsä ja sitten löytynyt jäännökset hiiltyneenä. Toinen taas oli seonnut ja puukottanut majapaikkansa isännän hengiltä. Verityön aiheuttaman takaa-ajon yhteydessä sitten kuollut poliisin kanssa käymäänsä tulitaisteluun. Jäinen vesi sitten hukutti kolmannen.

     Erämaa oli armoton yksineläjälle. Selviydy tai ole selviytymättä, omillasi olet.

    Jaurun erakko huokaisi ja kiskoi rahilla istuen saapasrohjojaan pois jaloista. Tuikea, varsin väkevä oli lemahdus joka levisi kosteista jalkoihin käärityistä räteistä. Rättien poistaminen sujui vaivalloisesti ja huulet tiukasti yhteen puristuneena. Lemu levisi ahtaan paikan jokaiseen sopukkaan.

– Ei näillä kintuilla pitkään tepastella, mies huokasi vaivalloisesti, hetken kuluttua hän jatkoi puoliääneen ajatteluaan.

–  Apua on kohta saatava, taikka hukka perii.

– Voihan helvetti, ähkäisi mies nähdessään tumman sinertävän jalkaterän paljastuvan rättien sisältä.

– Kohta on koipi katkaistava, auttaneeko enää sekään?

                                     

    Hetkisen rauhoituttuaan ja saatuaan ajatuksensa kunnolla kasaan, laittoi mies itselleen vaatimattoman aterian. Työnsi leivänleikkaamisessa tarvitsemansa puukon tuppeen ja sitoi vanhasta paidasta repimiään rättejä uudelleen jalan suojaksi.

– Mikäpä tässä auttaa, sitten vaan takaisin vaskaamaan, tuumasi mies ja veti saappaat uudelleen jalkoihinsa. Irvistelen ja jalkojaan eteenpäin siirrellen mies saapui huuhdontarännille. Rihloihin kertynyt maa oli vaskoolin kanssa eroteltava. Taaskaan ei vaskoolista lopulta löytynyt kuin muutama hitunen keltaista arvometallia. Talteen sekin vähä kuitenkin tuli.

– Kyllä tämä alkaa olla tympeätä puuhaa. Helvetti en muutakaan osaa sanoa, jupisi mies palatessaan takaisin rännille.

    Mies vilkaisi lapion vieressä olevaa möykkyä, katsoi sitten sitä pitempään ja kumartui poimimaan sen ylös. Sitä se oli, savinen köntti puhdistui vapisevien sormien hieromana. Kaulasuonet pingottuen purkautui ilmoille voimakas huuto.

– Sinun nimesi on Matias!  Matias!  Matias!

    Ylös kohotetussa kädessä, liki neljänneskilon isomus, kiilteli laskevan auringon kajossa. Vanhan tavan mukaan, mies nimesi löytönsä oman nimensä mukaan.

Samalla työntyi rajapartio metsiköstä polkua pitkin. Saksanpaimenkoira kulki edellä narussa ja rajamiehet reput selässä perässä.

– Mitä se Matias täällä meluaa? Rupeaako jo yksinäisyys painamaan miestä, kysyi rajavääpeli hiukan huolestuneena.

    Hätäisesti sai Matias työnnettyä kultamöykyn puseron sivutaskuun ja asteli muutaman askeleen rajamiehiä vastaan. Käsipäivän lyönti sujui luontevasti tutun vääpelin kanssa. Toinen käsi puristi suojelevasti taskussa olevaa isomusta
.

– Sinun jalkasi ei ole vaan parantunut, huomasin ontumisesi, totesi rajavääpeli totisena.

– Ei ole parantunut, huonommaksi on vain mennyt.

– Sitten vain saapasta jalasta niin katsotaan sitä.

Matias huokaisi ja istahti alas sorakeon päälle. Saapas irtosi nytkytellen ja irvistellen. Kääreet pois ja mustunut jalkaterä tuli näkyviin.

– Voihan paska, nyt on kiire, sanoi vääpeli ja vilkaisi samalla toiseen partiomieheen. - Mikkola, ota yhteys vartiostoon. Siellä on parhaillaan helikopterilla huoltokuljetus. Ne voivat varmaan napata Matiaksen täältä kyytiinsä.

Mikkola otti reppunsa sivulaukusta esiin kannettavan radiopuhelimen ja sai yhteyden tukikohtaan. Hän ojensi puhelimen vääpelille, joka keskusteli muutaman hetken tukikohdan päivystäjän kanssa.. Vääpeli otti sitten lakin päästään ja haroi lyhyttä sänkitukkaansa, nyökytteli itsekseen ja sitten naama levisi hymyyn.

– Hieno juttu, loppu.

– Nyt kävi Matiaksella tuuri, ovat juuri lähdössä Rovaniemelle ja tilaa on sopivasti. Autetaan Matiasta pakkaamaan, HEKO on täällä puolentunnin kuluttua.

    Nopeasti saivat miehet pakattua Matiaksen tavarat pariin kassiin. Ovi pönkkään ja samalla alkoikin kuulua saapuvan kopterin lapojen läpätys.

Mikkola oli kävellyt saraheinän peittämän puron rantapenkalle sadan metrin päähän ja opasti lentäjää radiopuhelimen kanssa oikeaan paikkaan.

    Hetken HEKO kierteli penkan yläpuolella ja sitten laskeutui tasaisesti tantereeseen. Hiukan nyökähti tavatessaan maan ja kierrokset roottorissa laskivat, lapojen ääni hiljeni alenevien kierrosten mukana.

Mikkola oli jo vetänyt koneen sivuoven auki ja jutteli kuulokkeet riisuneen, ja ohjaajan penkillä edelleen istuvan pilotin kanssa. Nopea kädenheilautus Matiakselle joka onnahteli vääpelin tukemana koneen viereen. Mikkola otti reput ja nosti ne tavaratilaan, viimeiseksi jäi reppujen päälle Matiaksen vaskooli.

    Rajamiehet auttoivat Matiaksen penkille ja sitoivat turvavyöt kiinni. Lopuksi he laittoivat pilotin antamat kuulosuojaimet Matiaksen korville ja sulkivat oven.

Agusta Bell 206 nousi kepeästi ilmaan, otti hetkisen korkeutta ja suuntasi keulansa kohden Rovaniemeä. Partio katseli etääntyvää konetta. Susikoira nosti kuononsa tuuleen ja ynähti ja miehet alkoivat hiljaisena kulkea pitkin tutua polkua.

– Ei taida olla Matiaksella enää asiaa näihin maisemiin.

– Vaikea se on muuta uskoa, vastasi Mikkola vaisusti.

– Löysiköhän se koskaan edes mitään. Ei tämä puro ole mikään kultamaa. Vuosien kuluttua joku älyää ristiä paikan ”Koivettoman miehen montuksi”.

Veikko Järvinen 2010

Pakkasessa kipristelyä

Vuosi vaihtui, vaan ei taittunut talvi.

Viime Joulunseutu eleltiin avoimien vesien kupeessa. Vuodenvaihtuessa alkoi talvi. Puski niskaan pakkanen ja vedet saivat kantavan pinnan. Talvi tuli, sanoi hulivili.

Mikäs siinä, päähän karvalakki ja palttoon alle enemmän villapaitaa. On taas niin suomalainen olo kun katselee jäätynyttä järvenselkää. Ei suomalainen pakkasia pelkää. Mutta, mutta, kuinka käy turvapaikkaa haeskelevan etelänmiehen. Juna toi Ruotsin kautta ja bussit jatkoivat pohjoiseen yli rajan. Venäjänmaalta polkivat jopparien myymillä polkupyörän ruhjakkeilla Muurmanskin suunnalta kohti Suomea, tuota pohjoista paratiisia jossa poronkusikin jäätyy kaarelle.

Useamman vuoden Venäjällä oleskelleita jotka vihdoin havahtuivat. A vot ! Sinnehän myö nyt männään. Polkupyörän ketjut punaisina survoivat ukot sandaalit jalassa kohden pohjoista paratiisia. No silleen. Hämäräpisnesmiehet järjestelivät pyöriä kulkuvälineiksi ja opastivat. Tietenkin myös rahastivat poloisia pohjoiseen polkijoita,

Eurooppa on sekaisin, osin hunningolla." Tarttis tehrä jotain." Nyt ovat sitten nuo Manun sanat paikallaan. Rautarouva Merkkelkin vaikuttaa jo jähmettyneltä. Ei kai tässä näin pitänyt käydä. Vesitykit ruiskii paineella vettä ja nippusiteissä viedään hulikaaneja poliisiauton kyytiin.

Suomalainen poliisijohto hapuilee lausunnoissaan ja tulkinnoissaan näistä uusista ilmiöistä. Katupartioista joilla on joltisenkin arveluttava tausta. Onneksi ei mitään pahempaa ole tapahtunut ja hanskat ovat pysyneet virkavallan käsissä. Poliisin ja luvanvaraisten vartioliikkeiden on se tehtävä täällä hoidettava. Ei muiden. Heillä on siihen paras kokemus, motivaatio ja koulutus. Asiat otetaan asioina eikä tunnekuohuina.

Suomalainen vartiolaiva on taas lähtenyt kohden Välimerta. Se on osa meidän panostamme EU:n ulkorajojen valvonnasta. EU omasta mielestäni yllätettiin "lepoasennosta" keskelle pakolaistulvaa. Miksi ! Nyt asian hoito vie pitkään ja imee paljon rahaa hoituakseen kuntoon. Hoidettava se on, sillä muuta ratkaisua ei ole. Toinen vaihtoehto on systeemin hajoaminen. Se ei ole paras vaihtoehto meille eurooppalaisille. Joillekin muille se saattaa kuitenkin sopia.

Niin se kesä hupsahtaa...

Kesä meni ja siirrytty syyskuulle. Blogin päivitys on jäänyt hiukan rempallen. Voihan sitä saamattomuuttakin syyttää, tai kiireitä, tai mitä hyvänsä. Kaikkis syyt ovat yhtä hyviä. Varsinkin kun todistelu ja vakuuttelupakko on vain itselle. Niin se menee.

Loppukesä toi syysasteripensaaseen perhoset. Komeita ovat nuo siiven lepattajat.

Amiraali

Neitoperhonen

Sitruunaperhonen

Sinisiipi

Karttaperhonen

Naurisperhonen

Metsänokiperhonen

Nokkosperhonen

Matkaakin on kesänaikana tehty. Käyty Tartossa, Tallinnassa ja Pärnussa. Kotimaassa tutustuttu Helsingin nähtävyyksiin ja kevättalvella vierailtu eduskunnan lehtereillä sekä Heurekassa. Ukkojen matkassa käyty uimassa Peurungassa ja ihasteltu kallioplanetaarion ihmeitä. Katseltu Tikkakoskella ilmavoimien vanhoja koneita ja tutustuttu niiden historiaan.

Ei tietenkään pidä unohtaa Joensuuta ja Kolin maisemia. Tietenkin myös Ilomantsi ja Möhkö sekä Petkeljärvi.


Hiukan pakolaistilanteesta Euroopassa...

Olemme havahtuneet tiedonvälityksen tuomiin kuviin pakolaisveneistä Välimereltä ja ihmisiä kuhisevilta rautatieasemilta. Joillakin on todella hätä. Välimeren syvyyksiin kadonneiden ihmisten määrä on nyt jo suuri.

Varsinkin noilla tienpäällä kulkijoilla tulee olemaan edessään hankala vaellus. Eurooppa kokee toisen maailmansodan jälkeen suurinta joukkovaellusta. EU ei ehtinyt mihinkään nopeaan reagointiin asiassa. Linjanveto ja yhteinen strategia on edelleenkin hakusessa. Kyllä tämä vaellus tulee väistämättä vaikuttamaan tännekin Suomenlahden pohjoispuolelle. 

Kyllä tämä on koko Euroopan asia. Ei sitä voida sysätä Kreikan, Italian tai Unkarin niskoille. Noiden maiden resurssit eivät yksinkertaisesti riitä asian hoitamiseen. Saksa on monen vaeltajan kohde. Tehokkaasti toimiva yhdyskunta. Joku raja se kuitenkin tulee olemaan Saksankin voimavaroilla.

Kun omillakin kansalaisilla,- Suomessakin, on vaikeuksia työllisyyden ja talouden kanssa. Hallitus joutuu tiukkaan rakoon ja taival voi muuttua kompuroinniksi. Aihetta on kadunmiehenkin pohtia asioita rauhassa ja miettiä omia asenteitaan. Rasismikortin heiluttelu  voi vain lisätä ahdistusta paikallistenkin keskustelujen virittelyssä. Suomessa kunnat saavat itse päättä ottavatko ja onko mahdollisuuksia ottaa alueelle pakolaiskeskuksia. Saavat ainakin vielä. Jos tilanne pahenee on edessä muita ratkaisuja kuin vapaaehtoisuus.

Samanaikaisesti, jotkut isänmaallisina itseään pitävät piirit, siirtelevät ns. varojaan veroparatiiseihin ja lakimiesarmeijat apunaan tekevät varsin yritys- ja yksilökeskeistä verosuunnittelua. Ovathan he jotain Suomelle antaneetkin, toki myös runsaasti saaneetkin. Raha on suuri päänsäryn tuoja. Toisille sen puute ja toisille liiallisuus. Jotkut ihmiset ovat onnellisia pienillä toimeentuloilla. Eräille ei riitä mikään. 

Me olemme osa Eurooppaa ja Eurooppa on osa tätä Tellusta. Kannattaa sitten myöskin pohtia itsekseen sitä mikä nykyisen kaaoksen perussyy on. Onko se nälkä, vesi, uskonto vai vallanhimoiset poliitikot. Rahamaailma ja ahneus vai --- ihmiskunnan ilmeinen typeryys. Valtataistelu ja aseellisen voiman käyttö erilaisten ryhmittymien välillä.

105 ( kuivaa ) päivää

Talvisota on ollut ankara koettelemus siellä mukana olleille. Se on ollut raakaa leikkiä ja vaarallista. Talvisota kesti 105 päivää. Jotkut julkimot joilla on elämä ollut suhteellisen rauhallista keksivät sitten pitää elämässään 100 päivää ilman alkoholia. Hyvä tarkoitushan se lienee ollut. Tosin sitten ainakin yksi kestojulkimo Matti Nykänen repäisi itsensä raittiuden jälkeen hetkeksi lääkärin asiakkaaksi ja myöhästyi Espanjan koneesta lennolta Suomeen. Tuttua Matti - toimintaa.

Itse päätin olla kuivana (itsekseni) 105 päivää talvisodan veteraanien muistoksi. Kunnia heille. Arvo kasvaa koko ajan lisää kun huomioi ympäröivän maailmantilanteen. Sotaa ja terrorismia. Välimerellä hukkuvia Afrikan pakolaisia ja bisnestä ihmisten hädällä.

Kotimaassa käydään parhaillaan kansanedustajien vaalia. Demokratia on asia jota kannattaa suojella ja puolustaa. Se ei aina ole Suomessakaan toiminut. On ollut aikoja jolloinka äänioikeus liittyi varallisuuteen ja jopa sukupuoleen. Nyt se on jokaisella yhteiskunnan täysi- ikäisellä jäsenellä. Niin se pitää ollakkin.

Miksihän muuten säätyvaltiopäivillä aikoinaan aatelisto ja porvaristo vastustivat yleistä äänioikeutta. 1907 oli suomalaiselle demokratialle kunnian vuosi. Silloin valittiin ensimmäiset naispuoliset kansanedustajat. Hame ei siis ollut este demokratian kehitykselle. Suomi hiljalleen tasavaltaistui.

Takaisin tuohon 105:n alkoholittoman kauden päätökseen. Se päättyi juhlavasti omalta osaltani ravintola Scotland Yardissa Tallinnassa. Leppoisasti pehmeällä nahkasohvalla. Tunnelmallisen hämärän vallitessa. Ja totisesti, totisesti se tuopillinen olutta oli hyvä. Teholtaan erinomainen, posket alkoivat punoittamaan  ja kieli alkoi suoltamaan sujuvasti loistavia lauseita. Ainakin se itsestä siltä tuntui.

Samassa pöydässä istuva muu seurue katsoi silmät renkaina ja mietti mitenkä voi yhdestä oluttuopista alkaa tuollainen puheripuli. Hauskaa oli.

Vaikenevatko aseet ?

Ukrainan kriisi on jatkunut jo liian kauan. Tarpeetonta väkivaltaa ja ihmisuhreja. Väkivalta ruokkii uutta väkivaltaa ja lisää katkeruutta ja vihaa. Raunioita ja vammautuneita ihmisiä lisää. Mikä on tuon vihamielisyyden syy. Perimmäinen syy.

Ukrainalaiset ja venäläiset on laskettu keskinäisesti veljeskansoiksi. Kielellisesti ja uskonnollisesti toisiaan lähellä oleviksi. Pitkä historia ja yhteinen elämä. Termit separatismi ja Novorossija eivät lupaa hyvää tulevaisuudessakaan. Kärsimystie on edessä vielä pitkään.

Koko nykytilanne johtunee ainakin jossain määrin vielä niistä jälkijäristyksistä jotka vaikuttavat Neuvostoimperiumin kaaduttua reilu 20 vuotta sitten. Sitä se on. Kipuilua vielä täysin parantumattomasta haavasta. Lisänä ongelmia on aiheuttanut korruptioitunut koneisto mikä huipentui edellisen Ukrainan presidentin poistumiseen itärajan taakse helikopterin kyydissä.

Itsenäisen maan tunnusmerkkejä on myöskin omien rajojensa valvonta. Se että raja on auki ja toisen sotivan osapuolen täydessä kontrollissa ei pitkän päälle vetele. Ukrainan valtiona on saatava rajansa valtiokontrollin alaiseksi. Onko aikaraja vuoden loppuun mennessä liian pitkä ? Luultavasti on. Mitä nopeammin raja on Ukrainan valvonnassa, ehkä EU:n tarkkailijoiden avustamana, sen parempi.

NATO:lla ei tämänhetkisessä tilanteessa ole mitään mahdollisuuksia mennä mukaan. Venäjäkään ei sitä tulisi myöskään hyväksymään. Ukraina on nyt mahdollisimman pahassa paikassa sijaitseva kipupiste Euroopan alueella.

Entä sitten Krimin niemimaa ? Onko se jo selvää kauraa ? Vai onko kyseessä valtioitten välinen paise joka jossain vaiheessa puhkeaa sekin. Osana itäisen Ukrainan taisteluissa näyttäisi (maallikonkin) silmissä olevan maayhteyden luominen ns. separatistialueen kautta Krimille.

Ensi yönä pitäisi tykkien ja raketinheittimien jylinä loppua alueella. Tosin sen se on pitänyt tehdä jo aiemminkin. Kaikki on vielä arvoitus ja arvauksen varassa. Sopimusvääntö Minskissä oli varsin vaikuttavan näköistä. Vaikuttaako se että sopimusta sopimassa oli myös presidentti Vladimir Putin.

Mies joka valokuvissa on varsin reippaana nähty astuvan useammankin kerran kameroiden eteen Kremlin kullatuista ovista. Niin. Ovatko nekin upeat ovet vain suuren näytelmän lavaste.

Oli asia miten on,- siitä huolimatta tämän näytelmän katsomo on täynnä viimeistä lehteripaikkaa myöten. Ensiyö on vielä toivoa täynnä,- toistaiseksi.

Kevättä kohden taas mennään.

Valkeakoski 17.1.2015

Vuosikin on vaihtunut jälleen. Laiskuutta vai vanhuutta mutta ensimmäinen postaus tälle vuodelle. Piippukylä kuitenkin edelleen paikallaan. Päivän pidentyminen on selkeästi havaittu. Sellaista se on. Kulku kameran kanssa pitkin varsin liukkaita , jäisiä sivuteitä on tasapainoilua jos mikä.

Torstaina tuli käytyä Pälkäneellä kuuntelemassa Tykölänjärven hoitosuunnitelman esittelyä. Salissa oli kolmisenkymmentä osallistujaa. Osa tietysti virkamiehiä. Olisi erinomainen asia jos suunnitellut ja tulevaisuudessa tapahtuvat toimenpiteet auttavat parantamaan järven tilaa. Suunnitelman mukaan pohjapatoa muokataan varovasti uuteen uskoon ja erilaisin toimin poistetaan lietettä ja juurakoita. Hiukan jäi avoimeksi se mitä toimenpiteitä kohdistuu itse Tykölänojaan. Luvassa on sitten paikka pohjoispäässä järveä uudelle lintutornillekkin. Se on yksityisen maanomistajan harkinnan tulosta. Hyvä jos tämäkin toteutuu sillä Tykölänjärvi on lintujärvenä yksi Pirkanmaan alueen luontokohteista.

Kalakuolemat viime kesänä hätkäyttivät ja aiheutttivat sopivalla tuulella selviä tuoksuelämyksiä padon lähialueilla kulkeneille. Näitä tapahtumia tuskin koskaan pystytään täysin lopettamaan yksinomaan jo järven mataluuden vuoksi.

Viidennumeron parkkialue 17.1.2015

Vanajalla kalaa tuntuu riittävän. Hyviä kuhasaaliita ovat huhujen mukaan saaneet. Arvotavaraahan se kala on ja oivaa tuotetta ruokapöytään. Onnea vaan verkkomiehille.

Sitä vain on vaikea ymmärtää miksi perkuujätteet täytyy jättä yleisen parkkialueen vieressä olevan katoksen lähituntumaan. Vaikka talvi onkin ja luonto tuon paikan ajan kanssa siivoaa,- ei se aivan näin pitäisi mennä. Vaikea on uskoa että paikalla ajoittain näkynyttä merikotkaa joku ruokkisi. Paikan ainakin olisi voinut toisin valita. Parempiakin paikkoja varmasti olisi.

Ote WWF:n sivulta.

Merikotkatyöryhmän ensimmäisiä toimenpiteitä oli järjestää merikotkien talviruokinta rannikoilla ja saaristossa. Tämä koitui lajin pelastukseksi. Yli 20 vuoden ajan vapaaehtoisemme raahasivat luodoille ja rannikon kallioille lihaa merikotkien ruuaksi. Liha on ollut kotkille puhtaampaa ruokaa kuin kalat ja vesilinnut, joita ne itse pyydystävät Itämereltä. Nyt merikotka selviää jo ilman talviruokintaa, eikä ruokintaa ole enää jatkettu kuin paikoin tutkimustarkoituksiin.

Talvea vartoillessa, mietteitä.

Missä olit kun 20-vuotta sitten tapahtui myrskyävällä merellä tragedia. M/S  Estonia upposi ja vei mennessään suuren määrän ihmisiä aaltojen ruuaksi. Yli 850 koki loppunsa Suomenlahden kylmissä vesissä. Kovien ponnistelujen avulla pelastui sentään 137 ihmistä. Suomalaiset helikopterilentäjät olivat siinä avainasemassa. Kunnia heille.

Itse olin töissä, yövuorossa. Rauhallinen yö ja puolenyön jälkeen valvomon radio alkoi antamaan huolestuttavaa tietoa kamppailusta merellä pimeässä yössä. Aamuyön tunteina katselimme toisiamma ja totesimme yhteisesti. "Nyt tulee vainajia" Niinkuin tulikin. Aamulla valvominen jatkui kotona television ääressä ja tilanne alkoi sitten koko karmeudessaan hahmottua. Tuo yövuoro on kyllä varmasti jäävä mieleen itsekullekkin läsnäolleelle.

Suuret tapahtumat vavisuttavat aina ja painuvat mieleen vuosikausiksi. Niin kävi Lapuan patruunatehtaan räjähdyksen kanssa. Vuosikausiksi. Mieleenpainuva oli myöskin se työpäivä kun tapahtui terrorihyökkäys WTC torneja kohtaan Manhattanilla. Nekin uutiset tulvivat korviin kesken työpäivän.

Tiedonvälitys on nykyisin varsin tehokasta. Uutiset kulkevat melkeinpä välittömästi kun toimittaja vain ehtii asian eteenpäin toimittaa.. Nykyisin kun realiaikaista kuvaa on verkon kautta saatavilla runsaasti ja se leviää ympäri maapalloa. Toki se edellytys on,- että joku on paikalla oikeaan aikaan ja tiedottaa asian eteenpäin. Kuvana tai tekstinä. Mahdollisuudet ovat nyt erilaiset kuin vielä esimerkiksi 50 vuotta sitten ennen ns. nettiä.

Aina ei tiedonvälityskään mene kovin hyvin. Siitä lienee hyvä esimerkki 26.4.1986 jolloin tapahtui Tsernobylin voimalaonnettomuus. Tieto oli jumissa ja sitä tippui vain hiljalleen. Neuvostokulttuurin kuulunut salailumenetelmä näytti harmittavat puolensa. Ukraina oli silloinkin maailmankartalla huomion keskipisteenä.

Keskikesän tunnelmissa

 Matkustajalaivaliikenne on jatkuvaa.

Kesän kulku on ollut joutuisaa. Säätila on muuttunut jälleen suopeammaksi ja raekuurojen aika on toivottavasti ohitse.

Tallinna ja Pirita hotelli olivat pari yötä tukikohtana. Viitisen kilometriä keskikaupungille sujui joutuisasti paikallisbussilla. Seniorihintakin oli kertalipulla kohdillaan. Hinta vain 80 centtiä. Pirita hotellissa alkaa jo näkyä ajanhampaan purenta. Kelvollinen, varsinkin kun sai parvekehuoneen meren suuntaan. Leppoisa paikka ihastella Tallinnan lahden liikennettä. Se on nykyisin varsin vilkasta. Reittiliikenteen ohessa lukuisat vierailevat risteilyalukset maailman eri kolkista.

Kulttuuria tuli maistettua vierailulla miehitysmuseossa ja Patarein vankilan vieressä olevassa merimuseossa.

Kesä kulkee...

Viikko huilailua kotinurkissa ja sitten neljä päivää Tartossa. Se vanha Tarton kaupunkihan on Viron sivistyksen ja kulttuurin keskus. Tartossa oli menossa Hansapäivien pystytys. Itse Hansapäivätkin sitten tuli koettua monenlaisen ohjelmatarjonnan höystämänä.

Hansapäivien avajaiskulkue Emajoen rantakadulla.

Kesäinen Tartto oli ilmojen suhteen parhaimmillaan. Hansapäivien yleisömäärä levisi aika isolle alueelle. Käsitöitä, leivonnaisia, juustoja, makkaraa sekä erilaisia savulihatuotteita. Yhtään metrilakupistettä en havainnut, onneksi kai sitä on sanottava. Kotikaljaa, hunajaa ja erilaisia tuoksusaippuoita.

 

Kuhinaa riitti Tarton kävelykaduilla.

Pitkästä aikaa Wiipurissa

 Siellä se edelleen on. Muutaman kymmenen kilometrin päässä valtakunnan rajasta.

Muistojen Wiipuri. Se iloinen karjalaiskaupunki joka jäi sodan jalkoihin ja muuttui osaksi Neuvostovaltiota. Nykyinen Venäjä sitä hallitsee ja suomalaiset muistelevat. Muistelevat Laatokan rantoja, iloista Wiipuria ja Terijoen hiekkarantoja.

Wiipurissa tuli neuvostovallan aikana omalla autolla käytyä muutaman kerran. Rappion tila ja paikkojen hiljainen rapistuminen oli silloin havaittavissa. Edelleenkin on ilmeessä jotain alakuloista. Toki jotain korjaustoimia on tehty. Aallon kirjastorakennus on pitkän ja hitaan saneerausvaiheen jälkeen lopuillaan ja sisätilat ovat hyvässä kunnossa. Rautatieaseman sisällä on havaittavissa kohentumista ja myöskin turvatarkastusten lisääntymistä.

Wiipurin linnan sisäpiha ja ympäröivät muuri- ja maavallit vaatisivat kohennusta. Rapistuneen alakuloinen oli ilme. Linnanpihalla kiertäen ja maavallien kautta kulkien se oli hyvin havaittavissa.

Linnan torniin riitti vielä kiipeilijöitä.

Aallon kirjasto on nyt saneerattu ja käytössä.

 Maisema on täynnä nostalgiaa.

Linnanmuurin kupeeseen naamioitu autonrohjake.

 Linnanpihalla vanhoja tykkejä.

 Kanavan sulkujen seiniin piirtyy ihmishahmoja.

Vanhaa suomalaista rakennuskantaa

Wiipurin linnan pihalla ollut tuoli. Olisiko nykyisen linnanherran valtaistuin. Kukapa tietää ?

Sinne se jäi seisomaan ja todistamaan, ruotsalaisten, suomalaisten ja venäläisten yhteisestä historiasta.

Krimiltä puhaltaa kolea tuuli

Äiti Ukraina - Foto Veikko Järvinen 1988

Krimin niemimaa on Venäjälle ja Ukrainalle tärkeä kohde. Siellä ovat kummankin maan laivastotukikohdat ja reitti Välimerelle. Kiovan Mielenilmaisujen jälkeen ja Viktor Fedorovytš Janukovytšin ( Ві́ктор Фе́дорович Януко́вич) poistuttua maasta. 22.2.2014 Ukrainan parlamentti hätäkokouksessaan erotti hänet presidentin virasta. 

Krimin niemimaalla venäläismielinen paikallishallinto järjesti äänestyksen koskien Krimin liittymistä Venäjän federaatioon. Äänestyksen  tulos oli odotettu. Melkeinpä ilman soraääniä tuli myönteinen tulos Venäjään liittymisen puolesta. EU ja USA pitivät äänestystä laittomana ja vastoin kaikkia kansainvälisen lain muotoja noudattamattomana. Puolueettomat tarkkilijat puuttuivat tai niitä ei sinne päästetty. 

Tarkkailijoita oli, mutta heidän oikeudellisuutensa on yleisesti Venäjän ulkopuolella kiistetty. Laajalla yhteistyöllä heitä ei sinne ole järjestetty. Janukovytšin varoja on maasta poistumisen jälkeen jäädytetty. EU on myöskin asettanut pakoitteita lukuisille venäläisille henkilöille. Miten ne sitten vaikuttavat on jatkossa nähtävissä.

Eilen tiistaina 18.3.2014 Venäjän presidentti Vladimir Putin solmi Krimin venäläismielisen aluehallinnon kanssa sopimuksen liitoksesta.

Miten sitten eteenpäin. Toisaalta länsimaat pitävät liitosta laittomana ja Venäjä pitää Krimin niemimaata historiallisena osana sitä itseään. Kuinka pitkään diblomatian myllyt jauhavat ennenkuin todetaan seinän olevan vastassa. Pattitilanne toistaiseksi.

Auttaako rautaa rajalle politiikka asian selkeyttämisessä. Ukraina on kutsunut reserviläisiä riviin ja aikoo lisätä kalustoa ja armeijan harjoituksia. Venäjä sen on jo tehnyt. Voimannäyttöjä harjoitusten muodossa on nähty Ukrainan rajan tuntumassa, Venäjän Karjalassa ja Kaliningradin lähistöllä.

Meillä kotisuomessa riitti kun puolustusministeri kieltäytyi aiemmin sovitusta tapaamisesta Venäjän sotilasjohdon kanssa ja ripusti Ukrainan värejä edustavan kravatin kaulaansa. Tosin värit kyllä kelpaavat myöskin ruotsalaisille. Kaikilta osin oma valtiojohtomme on kyllä kulkenut tasajalkaa EU:n linjausten mukaisesti. Sama kaiku on siis askelten.

Nikita Sergejevitš Hruštšov

Kun Neuvostoliitto, valtiojohdon päätöksellä, luovutti Stalinin kuoleman jälkeen Krimin niemimaan Ukrainan silloiselle neuvostotasavallalle, oli johtopaikalla  Nikita Sergejevitš Hruštšov. Hänen sanottiin olleen ajatuksen isä. Kuinka asia todellisuudessa on, löytynee vastaukset Kremlin arkistoista. Kyllähän Nikita varsin hyvin ukrainalaisesta kävi. Kerrotaan Stalinin joskus miestä nöyryyttäneen, laittamalla vieraita viihdyttämään tanssimalla Ukrainalaisia kansantansseja.

Miten tästä hankalasta tilanteesta päästään kunnialla eteenpäin? Onko diblomatialla vielä keinoja vai onko edessä kahinat ja voimapolitiikka? Onko edessä pakoitteiden ja vastapakotteiden hämärään tulevaisuuteen jatkuva jono? Pakote / vastapakote.

Joku järkevä ja kunniallinen ratkaisu olisi aikaan saatava. Uskottavuus asian pitkittyessä kärsii. Edessä on kaukaiseen horisonttiin ulottuva suo. Jokainen askel sillä suolla vie saapasta yhä syvemmälle. Sitten kun ollaan suossa muniamyöten alkaa eteneminen olemaan jo varsin tuskaisaa. Jopa mahdotonta.