Kairankulkija

Kairankulkija

Muta oli pirullista. Se imi jalkineen syvälle sisuksiinsa ja mieheltä pääsi kihisevä kirous.

    —   Saatanan suo !

    Vaivoin mies sai revittyä jalkansa ylös. Mättäällä istuen suopursujen joukossa hän kaatoi soista mutaa saappaasta ja riisui sukkansa. Kohottaen paljaat varpaansa kohden auringonpaistetta, hän kiersi  sukkansa kuiviksi. Yhden kerrallaan, vesinoron valuessa takaisin mättäiden väliin. Hyvät ja mukavat sukat, mutta imivät vettä kuin pesusieni.

     Hetkisen mies vielä istui mättäällä ja kipristeli varpaitaan elokuun auringon lämmössä. Reppu oli muutaman metrin päässä kumollaan. Sinne hän sen oli selästään viskonut kiskoessaan saappaita irti liejun imusta.

     Koira, suomenpystykorva katseli viereisellä mättäällä pää kallellaan isäntänsä varpaiden ulkoiluttamista. Ei ollut koira ollenkaan huolestunut, näihin kompurointeihin se oli muutaman päivän aikana jo tottunut. Yksi uusi pakollinen tauko vain.

     Sitten sukat ja kengät jalkaan. Ähkäisyn saattamana nousi reppu hartioille ja matka kohden kovempaa tannerta alkoi. Koira hypähteli terhakkaana edellä ja välillä vilkaisi miten isännän matka sujui.

     Vaivaiskoivujen ympäröimä, lähes näkymätön polku, vei yli pienen kumpareen. Kulkeminen oli muuttunut jo paljon helpommaksi kovalla maalla. Askeltaminen päättyi pienen puron rantaan. Rannassa katse erotti sammaloituneen ja osittain lahonneen huuhdontarännin, kaivettua jokipenkan soraa oli useammassakin matalassa kasassa.

     Mies istahti sammaleisen kiven päälle ja otti kengurunnahkaisen lierihatun päästään. Hikeä kasvoiltaan pyyhkien hän loi katseensa alueen takaiseen metsikköön ja pieneen kammiin. Savupiippu oli edelleen pystyssä ja asumus vaikutti autiolta. Niin, kukapa täällä poikkeaisi. Reitti oli varsin hankala ja kulkijat harvassa. Rajamiesten tiedossa paikka oli, mutta heilläkin oli oma vakituinen taukopaikkansa usean kilometrin päässä pohjoisempana.

     Mies hätkähti omista ajatuksistaan kun koira hölkkäsi rannan suunnasta. Eläin oli käynyt tyydyttämässä omaa janoaan ja nyt sitten asettui isäntänsä viereen istumaan, kuono kosteana ja kirkkaat vesitipat kimaltaen kuonokarvoissa.

     — Liki kolmekymmentä vuotta, huokasi mies ja nousi raskaasti ylös. Hiljalleen hän lähti kulkemaan kohden vaatimatonta, puolittain maan sisään kaivettua asumusta.

     Oven aukaisu oli vaivaloista, vuosien saatossa oli maa-ainesta ja puiden lehtiä asettunut oven eteen. Saappailla potkimalla keko aleni sen verran että ovi kammiin aukesi. Yksi pieni ikkuna antoi valoa  ja pyyhittyään kämmenellä ikkunaa puhtaammaksi erottui, hiljalleen virtaava puro.

     Ulkona olevaan kivettyyn nuotiopaikkaan mies rakensi risunoksista pienen tulen. Kävi hakemassa pannuun joen kirkasta vettä , asetti

pannun nuotiolle ja aloitti kämpän siivoamisen. Ei siinä paljon ollut siivottavaa alaa. Laveri, pöytä ja yksi hylly seinällä.

     Siivottuaan rakentamallaan luudalla kammin hän levitti makuupussin laverille ja niin kulkurin asumus oli valmis käyttöön. Pihanuotiolla kahvivesi alkoi kiehua ja mies siirsi pannua syrjempään. Repusta hän kaivoi kahvipaketin ja mittasi pannukarkeita veden joukkoon. Tuoreen kahvin tuoksu täytti kammin edustan.

     Kahvin valmistuttua mies kaivoi isosta repustaan leipää ja kuivattua savulihaa ateriakseen. Aamupuuron varassa hän oli kulkenut kokonaisen päivän, heittäen välillä suuhunsa pähkinärusinasekoitetta energian turvaamiseksi. Hyvin se oli näinkin matka edennyt. Mikä tässä olisi ollessa, joki antoi kalaa ja suo marjaa. Vesi vei janon ja uni väsymyksen.

     Auringon laskevassa valossa mies ja koira vaelsivat rantapensaiden välistä vanhalla vaskauspaikalle. Itse hän sen oli vaimonsa kanssa rakennellut, nyt jo lahonnut ränni ja vieressä soliseva puro, se oli antanut veden huuhteluun .

     Paikoilleen jähmettyneenä mies tuijotti taivaalla liitävää suurta kotkaa. Vielä niitä jokusia uljaita otuksia oli olemassa.  

     Vakavana mies otti hatun päästään ja kaivoi puseron rintataskusta kultaisen kaulaketjun. Ketjuun oli kiinnitetty peukalonpään kokoinen kultahippu. Itse hän oli sen vaimonsa kanssa löytänyt vuosikymmenet sitten. Se oli joenpenkan hiekasta löytynyt onnenkantamoinen. Ei siis mikään aivan vaatimaton sirpale. Siitä teetettiin kultasepällä tuo koru. Uskollisena oli sitä vaimo kaulassaan kantanut kaikki nämä kuluneet vuodet.

     Vaimo oli menehtynyt viime keväänä, Tauti oli tullut ja tappanut. Heille ei lapsia ollut syntynyt mutta parisuhde oli kestänyt siitä huolimatta. Terveyskeskuksen vuodeosastolla oli keskusteltu viimeiset keskustelut. Vaimo oli esittänyt viimeisenä tahtonaan toivomuksen että yhdessä hankittu hippu palaisi sinne mistä oli tullutkin. Korpeen ja siellä sitten joen tummiin vesiin.

     Miehen käsi heilahti laajassa kaaressa ja kimalteleva koru lensi keskelle jokea virran vietäväksi. Leijui hetken ja asettui pohjasoran lukemattomien kivien väliin.

     Mies huokasi. Tehtävä ja lupaus oli toteutettu. Sitten hän nosti maasta lierihatun, käänsi selkänsä joelle, lopullisesti. Tänne hän ei enää palaisi. Ei koskaan. Koira murahti ja vilkaisi isäntäänsä. Vaistosiko sekin että hetkessä oli jotain ainutlaatuista. Piste yhdelle aikajaksolle. Lopullinen piste.

     Kammin pimeyteen loi kynttilä omalaatuisen tunnelman. Hiljaisuuden keskellä miehen kädessä oleva kynä piirsi verkkaan tekstiä ruutuvihkoon. Mies purki omia tuntojaan ja ajatuksiaan paperille. Vuosikymmenten kulku oli saanut  ihmiselämään aikaiseksi monia käänteitä ja tapahtumia. Jotkut niistä saattoivat olla kertomisen arvoisia.

     Uuteen aamuun mies heräsi virkistyneenä laveriltaan. Koira kävi asioimassa kannon kupeessa ja utelias kuukkeli hyppi nuotiopaikan vieressä kaivaten itselleen leipäpalaa. Toki sellainen riitti vielä repusta linnulle ja hiukan tukevampaa koiralle. Sitten taipaleelle kohden maalikylää.

     Matkaan menisi rivakasti taivaltaen kokonainen päivä. Suota oli syytä varoa. Kairaan oli moni mies hävinnyt, aivan tietymättömiin. Jossain suonsilmäkkeissä niitä saattoi edelleenkin olla, kulkureita ja kairan yksinäisiä vaeltajia. Hiljaisuudessa hiljalleen muumioitumassa.

     Tämä mies aikoi selvitä, – selvitä takaisin ihmisten ilmoille, yhdessä koiransa kanssa. Ruutuvihkossa oli vielä monta puhdasta sivua.

    

Veikko Järvinen

9.5.2009