Hemmetin hyttyset.

Tuo kirottu hyttynen, tietenkin naaras.

Tuo kaivattu ja odotettu vuodenaika, kesä siis, on vihdoinkin saapunut. Pitkän talven aikana se on vain herkeämätöntä odottelua. Sitten kun se ajankohtainen ja käsillä, voi vaivoin kuvitella sen negatiivisiä puolia. 


Niitäkin on valitettavasti. Alkukesän riivaaja on hyttynen.

Olen yrittänyt pilkkoa puita muutaman päivän luonnonhelmassa. Yksin se ei tunnu onnistuvan. Lukematon määrä noita itikoita on pyrkinyt lähempään tuttavuuteen. Tietenkin kutsumatta ovat tulleet.

Ihmisen ja miksei muidenkin elollisten olioiden hengitys ja siinä oleva hiilidioksiidi, vetää niitä naaraspaholaisia puoleensa. 


Nautiskellen ne imevät itsensä pulleaksi ihmispolon verestä. Sitä nuo kiusalaiset tarvitsevat hedelmöittyneiden muniensa kehittymiseen. Siis veri takaa sen että noita hemmetin ötököitä riittää hamaan tulevaisuuteen asti.

Alkukesän aikana tuntuvat olevan vielä kiukkuisempia. Ei auta huitominen, ei kiroilu. Kärsittävä vain on tuokin koettelemus.

Kaihoten sitä alkaa odottamaan syksyn viileneviä iltoja. Poissa ovat silloin hyttyset. Marjamättäät hehkuvat ja kesä antaa satoaan. 

Niin, ihana rauha. Kunnes ruohikosta pöllähtää kiukkuisten hirvikärpästen parvi.