Bruno

Sointulan rannassa on vakituinen näky valkoinen isokokoinen koira. Kaikki tuntevat sen nimellä Bruno. Isäntänsä kanssa se on usein liikkeellä. Ystävällinen ja lauhkea eläin.

Rauhallisesti koira tervehtii jo tutun eläkeläisporukan, ottaa häntä heiluen vastaan rapsutukset ja sitten paneutuu pitkälleen nurmelle kuuntelemaan miesten tarinointia.

Silloin tälöin toinen silmä avautuu, ikäänkuin ymmärtäisi että tuo juttu on nyt sitten kuitenkin liikaa. Hiukan huokaisee ja jälleen silmä sulkeutuu.

Koira on isännälle tärkeä. Kaveri ja yhdessä kulkija.Hiukan on Brunokin vanhaksi tullut. Maasta ylös kipuaminen ei aina tapahdu silmänräpäyksessä.

Mahtaako koira uneksia Espanjasta, rotunsa alkuperämaasta, jossa mäkien rinteillä sen esi-isät ovat paimentaneet lammaslaumoja. Kuka sen tietää mistä koira uneksii.

Saattaa uneksia herkkupaloista, vesikiposta tai sorsista, jotka kesällä nousivat maalle muutaman metrin päähän koirasta.

Ei Bruno niille korviaan lotkauttanut, ei varmaankaan välitä TV- sarjoista, ei kiinnosta pörssikurssien heiluminen.

Uskollisesti Bruno loikoilee paikallaan, katselee järvelle ja seuraa puiden lehtien varisemista. Sellaista se on koiranelämä.