Pieni joulukertomus

Partiomatka

Huopatossuparin ääni kovalla kivilattialla oli hyvin vaimea. Sitä ei ollut kukaan ulkopuolinen kuulemassa hämärässä käytävässä. Himmennettyjen yövalojen heikko hohde heijastui hiljattain vahatuista lattioista. Portaikossa hitaasti askeltava mies otti tukea lakatusta kaiteesta ja suunnisti varmasti kohden ovea, jonka päällä oli vihreä valo, ja siinä kyltti varauloskäynti.

Jostain aulan suunnasta kuului vaimeata musiikkia ja nenään leijui juuri keitetyn kahvin herkullinen tuoksu. Yöhoitajat olivat kahvituokiolla. Oli vanhalle sissille tullut otollinen aika toimia.

Ovi ulkoilmaan aukeni vaivatta. Hyvin oli ovi huollettu ja toimi niin kuin pitääkin.Oven hiljaa auetessa ja siitä syntyneessä pienessä ilmaviimassa värähtivät vain käytävän koristepalmun lehdet. Ulkona oli pakkasta muutama aste ja melkein täysikuu taivaalla. Luntakin oli maassa vain pari senttiä, se oli eduksi tälle yksinäiselle sissireissulle.

Mies käveli varovaisin vanhan miehen askelin ulkovaraston nurkalle. Kuunvalossa ja osin käsinkopeloimalla hän löysi vajan taakse iltapäivällä kätkemänsä ahkion ja sen vierestä pensaasta sahan ja kirveen. Mies katsoi rakennusta josta hän oli tullut ulos. Siellä se seisoi jykevänä, noin sadan metrin päässä, hiljaisena ja vain muutama ikkuna valoa hohtaen. Olihan kello jo yli puolen yön ja suurin osa asukkaista oli onnellisesti unten mailla. Tuossa talossa oli aina tapana mennä ajoissa nukkumaan.

Mies eteni verkkaiseen tahtiin, ahkio perässään, kohden läheistä metsikköä. Toisessa taskussa oli taskulamppu ja avaimet, toisessa taskussa nitropurkki. Metsikkö aukesi kuun valossa kuin satujen maailma. Kuuraiset kivet ja kimaltavat puunkyljet ohjasivat kulkua metsikön sisäosiin. Aiemmin syksyllä hän oli tehnyt kävelyretken metsikköön, ja merkinnyt kohteen lumikiteen muotoisella heijastimella, jonka keskelle oli upotettu tuttu kyrillinen kirjain.

Tuon heijastimen hän oli joskus saanut pankin mainoksena tilaisuudessa jossa pankinjohtaja oli käynyt veteraani-illassa kehumassa näiden saavutuksia. Kuin välähdyksenä tuli metsikössä taivaltajan mieleen tuo tilaisuus.

– Osasi se olla lipevä ukko, sanoi mies hiljaa itsekseen ja hymähti, tietäähän ne pankkiirit. Miehen ajatukset katkesivat, sillä hänellä oli tunne, että oli saapunut kohteeseen perille.

Taskulamppu löytyi takin taskusta ja pienen näpelöinnin jälkeen se myös heitti kirkkaan valokiilan ympäröivään metsikköön. Lamppu hiukan vavahteli vanhan miehen kädessä kun valokeila etsi omaa kohdettaan. Kirkas välähdys vasemmalla ja kohde oli löytynyt. Mies hinasi ahkion muutaman kymmenen metrin päähän, kauniin tasaoksaisen kuusen viereen. Kuusen yläoksissa heilui lyhyessä narussa heijastin. Merkki oli kuin venäläinen ф - kirjain. Noista korvista tuli mieleen kansanedustaja Eino Poutiainen.

Vanhus hykerteli hetken ajatuksiaan, sitten otti verkkaisesti sahan ahkiosta ja vaivalloisesti kumartuen alkoi sahata puuta poikki. Viimeiset, hitaat vedot, hän suoritti sitten jo polviasennossa.

Samaan aikaan muutaman sadan metrin päässä tulosuunnassa, vanhustentalon ikkunat olivat kaikki valaistut, ja pihalla oli mustamaija ja ambulanssi siniset vilkut välkkyen. Kaksi rauhallisen oloista poliisimiestä tutkiskeli karttaa ja hätääntynyt sairaanhoitaja selitti heille:

– Tein kierrosta ja huomasin että Jormanaisen huoneen ovi on auki. Sängyllä oli vain lappu jossa luki : ”Lähdin koukkaamaan” ja allekirjoitus sissivääpeli Jormanainen.

Hoitaja esitteli pienelle ruutupaperille kirjoitettua lyhyttä tekstiä. Käsiala oli kaunista ja selkeätä. Radiopuhelin kädessä seisova poliisi vilkaisi lappua ja nyökkäsi.

– On varmaan tehtävä hälytys ja kerättävä etsintäpartio kokoon, myös jälkikoira on siihen ryhmään otettava mukaan, sanoi vanhempi poliisimiehistä, mutta jatkoi sitten. Eiköhän kuitenkin ensin katsota noita jalanjälkiä. Näyttävät menevän metsikköön päin.

Nuorempi nyökkäsi ja oli jo samalla askeltamassa kohden metsänreunaa.

Jormanainen oikaisi 86 vuotiaan vartalonsa, huokaisi syvään, ja kieräytti kuusen ahkioon. Otsalla oli muutama hikipisara, mutta vanhan kaukopartiomiehen kunto vielä kesti. Lähellä sen pettäminen oli ollut vuonna 1944 kevättalvella, kun partio oli tullut yli Äänisen kohden kotimaata, ja hän oli maannut ahkiossa olkapää hajalle ammuttuna. Olivat ne pojat kovilla häntä vetäessään, mietiskeli mies itsekseen. Vuorokausi oli tultu liki syömättä ja loppumatka Pervitiinin antamalla lisävoimalla. Tuo saksalainen valmiste antoi toki puhtia loppuunajetuille miehille. ”Höökipulveriksi” sitä jotkut kutsuivat vaikka useimmin se oli pillerimuodossa. Kerrottiin sen myös aiheuttavan harhanäkyjä sivutuotteenaan.

Vanha mies otti ahkion valjaat hartioilleen ja alkoi edetä takaisin omia jälkiään seuraten. Tähtinen kirkas taivas kertoi pakkasen olevan kiristymässä ja ahkion pohja alkoi lumessa kirahdella.

Haavoittunutta olkapäätä hiukan jomotti, mutta se kuitenkaan ei ollut liian häiritsevää kipua. Ahkio seurasi perässä nöyrästi ja matka ulos metsiköstäkään ei ollut kovin pitkä. Puiden latvojen yllä vain kirkas kuu seurasi miehen taivallusta.

Heti metsänreunassa Jormanainen huomasi siniset vilkkuvalot ja vastaan kävelevät kaksi virkamiestä. Vanhempi heistä vilautti taskulamppuaan ja sanoi rauhallisesti.

– Vääpeli sitten kävi koukkaamassa vai, oliko pitkäkin reissu?

– No, on niitä joskus pitempiäkin tullut tehtyä, vastasi Jormanainen hiljaisella äänellä.

Nuorempi poliisi otti ahkion ja vanhempi alkoi kävelyttää Jormanaista kohden ambulanssia. Siellä istui auton mukana tullut lääkäri.

Lääkäri jututti miestä ja otti verenpaineet ja sydänfilmin. Mittasi pikaisesti lämpötilan ja totesi asioitten olevan melko hyvällä mallilla.

– Niin, eikä tarvinnut edes nitropurkkia narauttaa, vastasi vanhus suutaan mutristaen. Kohta kyllä narautan auki Courvoisier pullon ja pikkusen lasin otan konjakkia unilääkkeeksi.

Lääkäriä hymyilytti, mutta ei kieltänyt, ei käskenyt.

Onnellinen sairaanhoitaja, yhdessä yöpäivystäjän kanssa, vei Jormanaista käsikynkässä pääaulan kautta miehen omaan asuinhuoneeseen. Jormanainen kävi ottamassa lämpimän suihkun ja sairaanhoitaja poistui hetkeksi muihin puuhiin. Kun hän palasi huoneeseen, istui Jormanainen sängyllä pieni lääkepikari hyppysissään, ja huoneeseen levisi mieto konjakin aromi. Sairaanhoitaja nojasi ovenpieleen käsivarret ristissä rinnalla ja virkkoi:

– Eikös sitä jo viime vuonna sovittu että kunta kyllä hoitaa taloon kuusen jouluksi?

– Sovittiin mitä sovittiin, kuka niitä kaikkia muistaa, sanoi Jormanainen ja heitti viimeisen konjakkitilkan suuhunsa.

– Sanoisitko talonmiehelle aamulla että laittaa kuusen valmiiksi jalkaan. Niin, ja ottaa heijastimen talteen, voi olla ensi vuonna käyttöä. Minä nukun nyt, hyvää yötä.

– Hyvää yötä, vastasi hoitaja, sammutti valon katkaisijasta, sulki hiljaa oven ja poistui käytävään. Hetken vielä kuului käytävästä kenkien etääntyvä kopina. Sen jälkeen oli hiljaista.

Ulkona satoi hiljalleen suuria lumihiutaleita. Kuu paistoi puiden yllä ja pakkanen oli kiristymään päin.

---