Elokuvan mainosjuliste.Uudistunut elokuvateatteri täytyi tänään testata. Jo oli oikeastaan aikakin. Ehkä syynä oli lisäksi elokuvan aihe, jonka esityspaikaksi työväentalo on mitä sopivin.
Mielenkiinnolla siis katsoin tänään Timo Koivusalon version Väinö Linnan teoksesta Täällä Pohjantähden Alla. Elokuva kesti noin kolmetuntia, joten asentoa sai penkissä vaihtaa useammankin kerran.
Salissa Kino - Sammossa väkeä noin 1/3 osa salista. Lisääkin siis olisi päivänäytökseen mahtunut. Lippu 9 euroa.
Alennusta sai ennen kaupunginhenkilöstö lipusta suoraan kassalla. Nyt se olisi pitänyt ostaa lippu aiemmin jostain muualta, joku Koskiviihde niminen firma sitten nuo liput alennuksella myisi. Sinällään mielenkiintoinen kuvio tuokin.
Uurrekasvoinen Ilkka Koivula istui rooliinsa hyvin. Kärsineen oloinen olemus otti vahvasti mukaansa elokuvaan. Risto Tuorila ei myöskään pettänyt roolissaan vanhana Koskelan isäntänä.
Heikki Nousiainen esitti räätäli Halmetta. Rooli sopi hyvin ja ehkä jäi samalle viivalle alkuperäisen Kalevi Kahran suorituksen kanssa.
Ei elokuva paljoakaan horju sivuun Edvin Laineen aiemmasta versiosta. Sama tiivis tunnelma oli kohtauksessa jossa Laurilan perhe häädettiin pirtistään ja lasit lyötiin viranomaisvoimin säpäleiksi. Sellaista hulinaa se on aikanaan ollut.
Ei Koivusalon versio mitenkään suuremmin eroa edeltäjästään. Samoilla eväillä liki mennään lukuunottamatta roolien esittäjiä.
Varsin selkeästi tulivat esiin alkuperäisen mukaisena papin ja hänen vaimonsa luonteenpiirteet. Siinähän emäntä piti kirkonmiestä lujasti hyppysissään. Ahneus Koskelan raivaamaan peltoon kyllä roolissa näkyi.
Valkeakoskilaisia ehkä eniten kosketti kohtaus sodan loppuvaiheilta jossa niinsanottu kuularuisku niitti joukon nyyhkiviä naisia maahan. Noista kaaoksen julmista vuosista on kulunut vain reilut 91 vuotta.
Viime vuosina on useita kirjoja ilmestynyt tuon ajan tapahtumista. Ne palauttavat ihmisten mieliin tapahtumia jotka eivät aina ole niin mukavia muisteltavaksi. Se on se historian pimeämpi puoli.
Itsenäisen kansakunnan synty on suomalaisillakin ollut kivun, surun ja pelon takana.
Nykyisin niin kovasti puhutut leipäjonot ovat merkki jollain tavalla toimivista vapaaehtoisista tukiverkostoista. Aina ei ole ollut niin. Entäpä jos nuo tukiverkot jossain maailman tilanteessa pettävät.
Niin ,- Mitä sitten on edessä ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti