Kalastuksen autuus

Olen aina hiljaa ihaillut ammatikseen kalastavien taitavuutta verkkojen ja pyydysten käsittelyssä. Sitä on kunnioitus vain kasvanut kun vuosikymmenet sitten sai seurata joskus mukana aamupimeälle syksyiselle järvelle.

Verkkopoijuja haettiin taskulampun valossa keinuvassa veneessä. Heijastava teippi sitten saattoi sattumalta välähtää lampun valokiilassa. Ei ollut navigaattoreita eikä paljon muutakaan elektroniikkaa.

Valjua aamu tai iltavaloa vasten näkyi joko tuttu niemenkärki, Pälkäneen kirkontorni tai Valkeakosken tehtaiden piipunvalot. Niillä ihmiset pärjäsivät ja navigoivat. Ei siitä kuitenkaan sumussa ollut mitään apua.

Amatöörillä, kuten itsekin on, saattaa se kalastus olla kompurointia kivikossa, uistin peukalossa tai sitten on verkkonarut sekaisin. Saalistakin pitäisi myös etsiä oikeasta syvyydestä, oikeasta paikasta.

Muikkusaalis on satunnainen, joskus pannullinen, joskus muutama. Hyvässä lykyssä siivoat verkosta tuntitolkulla särkiä ja ahvenia. Sekin vielä huumorilla menee.

Vaikka rapu on herkku monen mielestä. Ei se ole herkkua niitä liian lähelle pohjaa lasketuista verkoista irrotella. Niinkin voi käydä, - ainakin amatöörille.

On siinä oma hohtonsa, kalastuksessa kuitenkin, vaikka luvat ovat hintavat ja polttoaine todella "sikakallista." Paljon helpommin sen kalan saa torilta tai osuusliikkeen kalatiskistä. Vaivattomamminkin vielä.

Kuitenkin vesillä ja sen antamalla niukallakin saaliilla on oma erityinen hohtonsa. Leppoisa ilma ja tyynen pinnan elävä leikki. Laskevan auringon rusotus saarten takaa. Sieraimet vetävät kasteen kostuttaman metsikön tuoksua.

Se on kesää, sitä turvallista suomalaista. Eikä mene kauaakaan, kun pyryttää jälleen rakeita ja lunta. Muuttolinnut levittävät siipensä ja matkaavat lämpimimmille seuduille.

Nautitaan nyt kuitenkin kesästä, kun ilmatkin vihdoin suosivat.