Koivettoman miehen monttu

 Koivettoman miehen monttu

Hiljalleen virtaavan Jaurujoen luikerrellessa sammalrantaisen nevan poikki, siitä eroaa pieni sivuhaara. Se on oikeastaan vain pahainen puro, jonka reitti polveilee pienen, mutta tiheän siperiankuusikon lävitse.

    Korven hiljaisuuden rikkoo vain tasainen tömähtely, kun lapiollinen rantapenkan soraa lentää huuhdontaränniin. Rännin harmaat laudat kertovat sen seisseen jo paikallaan useammankin vuoden. Tunturipuron kirkas vesi soluu maa-aineksen läpi ja irrottelee pois karkeamman tavaran.

Lapionvarressa hikoilee parrakas, kuusissakymmenissä oleva lyhyenläntä, hiuksensa jo vuosia sitten menettänyt mies.

    Pitkä on ollut tämän tummakulmaisen erakoituneen miehen matka näihin maisemiin. Nuoruuden juopottelu ja lyhyen avioliiton kariutuminen veivät etelän miehen pohjoiseen. Kulta ja siihen liittyvät tarinat olivat liikkeellepaneva voima. Se voima jylläsi edelleen vaikka hartiat olivat köyristyneet ja päälaki paistoi kaljuna kuin Sokostitunturin huippu.

    Yli kaksikymmentä vuotta mies oli näillä nurkilla yritellyt. Eivät nämä seudut olleet mitään kultamaita. Lemmenjoen varressa ja Laaniojalla oli maa rikkaampaa. Väkeä oli toki liikaa erakoituneelle, niinpä oli mies asettunut näihin maisemiin. Oli ikään kuin unohtunut paikalleen ja aika kulki. Se kulki ja vanhetti miehen.

    Lapio teki jälleen laajan kaaren ja ränni haukkasi ahnaasti saaliinsa. Vielä muutaman lapiollisen heitettyään iski mies lapion syvälle rantatörmään ja housujaan kannatellen asteli kumisaappaissaan polkua pitkin asumukseensa. Kulku oli vaivalloista.

    Asumus oli vaatimaton turvekammi. Harmaantunut ovi oli saranoitu kolmella nahkavyön palasella ovikehikkoon. Se kuitenkin toimi niin kuin pitikin. Asumuksena turvekammeilla on pitkä historia. Niiden historia ulottuu kauas kivikauteen.

Siinä se oli. Ukon asumus ja valtakunta, piilopaikka, ja sen ympärillä huojuivat satavuotiaat kuuset. Itse Jaurujoki ja latvavedet virtaavat rajan yli Venäjän puolelle, Talkkunapään ja Korvatunturin väliseltä alueelta.

    Eipä täällä paljon ollut kulkijoita, joskus joku reppuselkäinen vaeltaja. Useammin poikkesi kuitenkin rajapartio, Tiesivät hänen olinpaikkansa ja kävivät joskus katsomaan yksineläjän kuntoa.

Monia oli näihin selkosiin hävinnyt. Elinkautisista kultamiehistäkin   jokusia, monet heistä arveluttavissa olosuhteissa. Kuka lie palanut korven keskellä mökkiinsä ja sitten löytynyt jäännökset hiiltyneenä. Toinen taas oli seonnut ja puukottanut majapaikkansa isännän hengiltä. Verityön aiheuttaman takaa-ajon yhteydessä sitten kuollut poliisin kanssa käymäänsä tulitaisteluun. Jäinen vesi sitten hukutti kolmannen.

     Erämaa oli armoton yksineläjälle. Selviydy tai ole selviytymättä, omillasi olet.

    Jaurun erakko huokaisi ja kiskoi rahilla istuen saapasrohjojaan pois jaloista. Tuikea, varsin väkevä oli lemahdus joka levisi kosteista jalkoihin käärityistä räteistä. Rättien poistaminen sujui vaivalloisesti ja huulet tiukasti yhteen puristuneena. Lemu levisi ahtaan paikan jokaiseen sopukkaan.

– Ei näillä kintuilla pitkään tepastella, mies huokasi vaivalloisesti, hetken kuluttua hän jatkoi puoliääneen ajatteluaan.

–  Apua on kohta saatava, taikka hukka perii.

– Voihan helvetti, ähkäisi mies nähdessään tumman sinertävän jalkaterän paljastuvan rättien sisältä.

– Kohta on koipi katkaistava, auttaneeko enää sekään?

                                     

    Hetkisen rauhoituttuaan ja saatuaan ajatuksensa kunnolla kasaan, laittoi mies itselleen vaatimattoman aterian. Työnsi leivänleikkaamisessa tarvitsemansa puukon tuppeen ja sitoi vanhasta paidasta repimiään rättejä uudelleen jalan suojaksi.

– Mikäpä tässä auttaa, sitten vaan takaisin vaskaamaan, tuumasi mies ja veti saappaat uudelleen jalkoihinsa. Irvistelen ja jalkojaan eteenpäin siirrellen mies saapui huuhdontarännille. Rihloihin kertynyt maa oli vaskoolin kanssa eroteltava. Taaskaan ei vaskoolista lopulta löytynyt kuin muutama hitunen keltaista arvometallia. Talteen sekin vähä kuitenkin tuli.

– Kyllä tämä alkaa olla tympeätä puuhaa. Helvetti en muutakaan osaa sanoa, jupisi mies palatessaan takaisin rännille.

    Mies vilkaisi lapion vieressä olevaa möykkyä, katsoi sitten sitä pitempään ja kumartui poimimaan sen ylös. Sitä se oli, savinen köntti puhdistui vapisevien sormien hieromana. Kaulasuonet pingottuen purkautui ilmoille voimakas huuto.

– Sinun nimesi on Matias!  Matias!  Matias!

    Ylös kohotetussa kädessä, liki neljänneskilon isomus, kiilteli laskevan auringon kajossa. Vanhan tavan mukaan, mies nimesi löytönsä oman nimensä mukaan.

Samalla työntyi rajapartio metsiköstä polkua pitkin. Saksanpaimenkoira kulki edellä narussa ja rajamiehet reput selässä perässä.

– Mitä se Matias täällä meluaa? Rupeaako jo yksinäisyys painamaan miestä, kysyi rajavääpeli hiukan huolestuneena.

    Hätäisesti sai Matias työnnettyä kultamöykyn puseron sivutaskuun ja asteli muutaman askeleen rajamiehiä vastaan. Käsipäivän lyönti sujui luontevasti tutun vääpelin kanssa. Toinen käsi puristi suojelevasti taskussa olevaa isomusta
.

– Sinun jalkasi ei ole vaan parantunut, huomasin ontumisesi, totesi rajavääpeli totisena.

– Ei ole parantunut, huonommaksi on vain mennyt.

– Sitten vain saapasta jalasta niin katsotaan sitä.

Matias huokaisi ja istahti alas sorakeon päälle. Saapas irtosi nytkytellen ja irvistellen. Kääreet pois ja mustunut jalkaterä tuli näkyviin.

– Voihan paska, nyt on kiire, sanoi vääpeli ja vilkaisi samalla toiseen partiomieheen. - Mikkola, ota yhteys vartiostoon. Siellä on parhaillaan helikopterilla huoltokuljetus. Ne voivat varmaan napata Matiaksen täältä kyytiinsä.

Mikkola otti reppunsa sivulaukusta esiin kannettavan radiopuhelimen ja sai yhteyden tukikohtaan. Hän ojensi puhelimen vääpelille, joka keskusteli muutaman hetken tukikohdan päivystäjän kanssa.. Vääpeli otti sitten lakin päästään ja haroi lyhyttä sänkitukkaansa, nyökytteli itsekseen ja sitten naama levisi hymyyn.

– Hieno juttu, loppu.

– Nyt kävi Matiaksella tuuri, ovat juuri lähdössä Rovaniemelle ja tilaa on sopivasti. Autetaan Matiasta pakkaamaan, HEKO on täällä puolentunnin kuluttua.

    Nopeasti saivat miehet pakattua Matiaksen tavarat pariin kassiin. Ovi pönkkään ja samalla alkoikin kuulua saapuvan kopterin lapojen läpätys.

Mikkola oli kävellyt saraheinän peittämän puron rantapenkalle sadan metrin päähän ja opasti lentäjää radiopuhelimen kanssa oikeaan paikkaan.

    Hetken HEKO kierteli penkan yläpuolella ja sitten laskeutui tasaisesti tantereeseen. Hiukan nyökähti tavatessaan maan ja kierrokset roottorissa laskivat, lapojen ääni hiljeni alenevien kierrosten mukana.

Mikkola oli jo vetänyt koneen sivuoven auki ja jutteli kuulokkeet riisuneen, ja ohjaajan penkillä edelleen istuvan pilotin kanssa. Nopea kädenheilautus Matiakselle joka onnahteli vääpelin tukemana koneen viereen. Mikkola otti reput ja nosti ne tavaratilaan, viimeiseksi jäi reppujen päälle Matiaksen vaskooli.

    Rajamiehet auttoivat Matiaksen penkille ja sitoivat turvavyöt kiinni. Lopuksi he laittoivat pilotin antamat kuulosuojaimet Matiaksen korville ja sulkivat oven.

Agusta Bell 206 nousi kepeästi ilmaan, otti hetkisen korkeutta ja suuntasi keulansa kohden Rovaniemeä. Partio katseli etääntyvää konetta. Susikoira nosti kuononsa tuuleen ja ynähti ja miehet alkoivat hiljaisena kulkea pitkin tutua polkua.

– Ei taida olla Matiaksella enää asiaa näihin maisemiin.

– Vaikea se on muuta uskoa, vastasi Mikkola vaisusti.

– Löysiköhän se koskaan edes mitään. Ei tämä puro ole mikään kultamaa. Vuosien kuluttua joku älyää ristiä paikan ”Koivettoman miehen montuksi”.

Veikko Järvinen 2010