Koivettoman miehen monttu
Hiljalleen virtaavan Jaurujoen luikerrellessa
sammalrantaisen nevan poikki, siitä eroaa pieni sivuhaara. Se on oikeastaan vain
pahainen puro, jonka reitti polveilee pienen, mutta tiheän siperiankuusikon lävitse.
Korven hiljaisuuden rikkoo vain tasainen tömähtely, kun
lapiollinen rantapenkan soraa lentää huuhdontaränniin. Rännin harmaat laudat
kertovat sen seisseen jo paikallaan useammankin vuoden. Tunturipuron kirkas
vesi soluu maa-aineksen läpi ja irrottelee pois karkeamman tavaran.
Lapionvarressa hikoilee parrakas, kuusissakymmenissä oleva lyhyenläntä,
hiuksensa jo vuosia sitten menettänyt mies.
Pitkä on ollut tämän tummakulmaisen erakoituneen miehen matka
näihin maisemiin. Nuoruuden juopottelu ja lyhyen avioliiton kariutuminen veivät
etelän miehen pohjoiseen. Kulta ja siihen liittyvät tarinat olivat
liikkeellepaneva voima. Se voima jylläsi edelleen vaikka hartiat olivat
köyristyneet ja päälaki paistoi kaljuna kuin Sokostitunturin huippu.
Yli kaksikymmentä vuotta mies oli näillä nurkilla yritellyt.
Eivät nämä seudut olleet mitään kultamaita. Lemmenjoen varressa ja Laaniojalla
oli maa rikkaampaa. Väkeä oli toki liikaa erakoituneelle, niinpä oli mies
asettunut näihin maisemiin. Oli ikään kuin unohtunut paikalleen ja aika kulki.
Se kulki ja vanhetti miehen.
Lapio teki jälleen laajan kaaren ja ränni haukkasi ahnaasti
saaliinsa. Vielä muutaman lapiollisen heitettyään iski mies lapion syvälle
rantatörmään ja housujaan kannatellen asteli kumisaappaissaan polkua pitkin
asumukseensa. Kulku oli vaivalloista.
Asumus oli vaatimaton
turvekammi. Harmaantunut ovi oli saranoitu kolmella nahkavyön palasella
ovikehikkoon. Se kuitenkin toimi niin kuin pitikin. Asumuksena turvekammeilla
on pitkä historia. Niiden historia ulottuu kauas kivikauteen.
Siinä se oli. Ukon asumus ja valtakunta, piilopaikka, ja sen ympärillä
huojuivat satavuotiaat kuuset. Itse Jaurujoki ja latvavedet virtaavat rajan yli
Venäjän puolelle, Talkkunapään ja Korvatunturin väliseltä alueelta.
Eipä täällä paljon ollut kulkijoita, joskus joku reppuselkäinen
vaeltaja. Useammin poikkesi kuitenkin rajapartio, Tiesivät hänen olinpaikkansa
ja kävivät joskus katsomaan yksineläjän kuntoa.
Monia oli näihin selkosiin hävinnyt. Elinkautisista
kultamiehistäkin jokusia, monet heistä arveluttavissa
olosuhteissa. Kuka lie palanut korven keskellä mökkiinsä ja sitten löytynyt
jäännökset hiiltyneenä. Toinen taas oli seonnut ja puukottanut majapaikkansa
isännän hengiltä. Verityön aiheuttaman takaa-ajon yhteydessä sitten kuollut
poliisin kanssa käymäänsä tulitaisteluun. Jäinen vesi sitten hukutti kolmannen.
Erämaa oli armoton
yksineläjälle. Selviydy tai ole selviytymättä, omillasi olet.
Jaurun erakko huokaisi ja kiskoi rahilla istuen saapasrohjojaan
pois jaloista. Tuikea, varsin väkevä oli lemahdus joka levisi kosteista jalkoihin
käärityistä räteistä. Rättien poistaminen sujui vaivalloisesti ja huulet
tiukasti yhteen puristuneena. Lemu levisi ahtaan paikan jokaiseen sopukkaan.
– Ei näillä kintuilla pitkään tepastella, mies huokasi vaivalloisesti,
hetken kuluttua hän jatkoi puoliääneen ajatteluaan.
– Apua on kohta saatava,
taikka hukka perii.
– Voihan helvetti, ähkäisi mies nähdessään tumman sinertävän
jalkaterän paljastuvan rättien sisältä.
– Kohta on koipi katkaistava, auttaneeko enää sekään?
Hetkisen rauhoituttuaan ja saatuaan ajatuksensa kunnolla
kasaan, laittoi mies itselleen vaatimattoman aterian. Työnsi leivänleikkaamisessa
tarvitsemansa puukon tuppeen ja sitoi vanhasta paidasta repimiään rättejä
uudelleen jalan suojaksi.
– Mikäpä tässä auttaa, sitten vaan takaisin vaskaamaan, tuumasi
mies ja veti saappaat uudelleen jalkoihinsa. Irvistelen ja jalkojaan eteenpäin
siirrellen mies saapui huuhdontarännille. Rihloihin kertynyt maa oli vaskoolin
kanssa eroteltava. Taaskaan ei vaskoolista lopulta löytynyt kuin muutama
hitunen keltaista arvometallia. Talteen sekin vähä kuitenkin tuli.
– Kyllä tämä alkaa olla tympeätä puuhaa. Helvetti en muutakaan
osaa sanoa, jupisi mies palatessaan takaisin rännille.
Mies vilkaisi lapion vieressä olevaa möykkyä, katsoi sitten
sitä pitempään ja kumartui poimimaan sen ylös. Sitä se oli, savinen köntti
puhdistui vapisevien sormien hieromana. Kaulasuonet pingottuen purkautui
ilmoille voimakas huuto.
– Sinun nimesi on Matias! Matias!
Matias!
Ylös kohotetussa kädessä, liki neljänneskilon isomus,
kiilteli laskevan auringon kajossa. Vanhan tavan mukaan, mies nimesi löytönsä
oman nimensä mukaan.
Samalla työntyi rajapartio metsiköstä polkua pitkin. Saksanpaimenkoira
kulki edellä narussa ja rajamiehet reput selässä perässä.
– Mitä se Matias täällä meluaa? Rupeaako jo yksinäisyys painamaan
miestä, kysyi rajavääpeli hiukan huolestuneena.
Hätäisesti sai Matias työnnettyä kultamöykyn puseron
sivutaskuun ja asteli muutaman askeleen rajamiehiä vastaan. Käsipäivän lyönti
sujui luontevasti tutun vääpelin kanssa. Toinen käsi puristi suojelevasti
taskussa olevaa isomusta
.
.
– Sinun jalkasi ei ole vaan parantunut, huomasin ontumisesi,
totesi rajavääpeli totisena.
– Ei ole parantunut, huonommaksi on vain mennyt.
– Sitten vain saapasta jalasta niin katsotaan sitä.
Matias huokaisi ja istahti alas sorakeon päälle. Saapas irtosi
nytkytellen ja irvistellen. Kääreet pois ja mustunut jalkaterä tuli näkyviin.
– Voihan paska, nyt on kiire, sanoi vääpeli ja vilkaisi samalla
toiseen partiomieheen. - Mikkola, ota yhteys vartiostoon. Siellä on parhaillaan
helikopterilla huoltokuljetus. Ne voivat varmaan napata Matiaksen täältä
kyytiinsä.
Mikkola otti reppunsa sivulaukusta esiin kannettavan radiopuhelimen
ja sai yhteyden tukikohtaan. Hän ojensi puhelimen vääpelille, joka keskusteli
muutaman hetken tukikohdan päivystäjän kanssa.. Vääpeli otti sitten lakin
päästään ja haroi lyhyttä sänkitukkaansa, nyökytteli itsekseen ja sitten naama
levisi hymyyn.
– Hieno juttu, loppu.
– Nyt kävi Matiaksella tuuri, ovat juuri lähdössä Rovaniemelle
ja tilaa on sopivasti. Autetaan Matiasta pakkaamaan, HEKO on täällä
puolentunnin kuluttua.
Nopeasti saivat miehet pakattua Matiaksen tavarat pariin
kassiin. Ovi pönkkään ja samalla alkoikin kuulua saapuvan kopterin lapojen
läpätys.
Mikkola oli kävellyt saraheinän peittämän puron rantapenkalle sadan
metrin päähän ja opasti lentäjää radiopuhelimen kanssa oikeaan paikkaan.
Hetken HEKO kierteli penkan yläpuolella ja sitten laskeutui
tasaisesti tantereeseen. Hiukan nyökähti tavatessaan maan ja kierrokset roottorissa
laskivat, lapojen ääni hiljeni alenevien kierrosten mukana.
Mikkola oli jo vetänyt koneen sivuoven auki ja jutteli
kuulokkeet riisuneen, ja ohjaajan penkillä edelleen istuvan pilotin kanssa. Nopea
kädenheilautus Matiakselle joka onnahteli vääpelin tukemana koneen viereen.
Mikkola otti reput ja nosti ne tavaratilaan, viimeiseksi jäi reppujen päälle
Matiaksen vaskooli.
Rajamiehet auttoivat Matiaksen penkille ja sitoivat turvavyöt
kiinni. Lopuksi he laittoivat pilotin antamat kuulosuojaimet Matiaksen korville
ja sulkivat oven.
Agusta Bell 206 nousi kepeästi ilmaan, otti hetkisen korkeutta
ja suuntasi keulansa kohden Rovaniemeä. Partio katseli etääntyvää konetta.
Susikoira nosti kuononsa tuuleen ja ynähti ja miehet alkoivat hiljaisena kulkea
pitkin tutua polkua.
– Ei taida olla Matiaksella enää asiaa näihin maisemiin.
– Vaikea se on muuta uskoa, vastasi Mikkola vaisusti.
– Löysiköhän se koskaan edes mitään. Ei tämä puro ole mikään
kultamaa. Vuosien kuluttua joku älyää ristiä paikan ”Koivettoman miehen
montuksi”.
Veikko Järvinen 2010
Veikko Järvinen 2010
4 kommenttia:
Näkyypä kuvassa Uriseviean hieno majapaikka Muoniossa.
Siis Urisevien
Majapaikka on kyllä, - kultamaa on sitten muualla. Kyllä muuten onkin hyvä majapaikka,seutu vaan alkaa olla jo koluttu.
Onko sulla enemmänkin näitä mukavia tarinoita? Jos niin pistähän näkösälle.
Lähetä kommentti